Kysymykseen "Jäikö Kalevala kesken? Pitääkö klassikoita lukea?" vastattiin lähes yksimielisesti, että ainakaan koulussa ei saa väkipakolla tuputtaa.
Myös nimimerkki Knapsu epäilee, että pakottamisella syntyy vain elinikäinen vastemielisyys, mikä on pahasta. Teoksen pitäisi sen sijaan jäädä mieleen kutkuttamaan. Kirjoittaja on yrittänyt synnyttää tätä kutkutusta opettaessaan äidinkieltä lukiossa:
Lapsille omat versiot
Myös nimimerkki Mimapu suosittaa suomalaisten klassikkoteosten maailmaan tutustumista mutkan kautta. Lapset pääsevät tunnelmaan pienille kirjoitettujen versioiden avulla. Aikuisillekin on lempeä tie.
Nimimerkki tunteahistoria on sitä mieltä, että klassikoiden kautta tutustuu oman kansakunnan historiaan. Kieli on tärkeässä asemassa.
Sinisukka on tutustuttanut päiväkoti-ikäisiä Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen Mauri Kunnaksen kautta.
Mikä on klassikko?
Kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi luonnehti Ylen haastattelussa, että klassikolle on tyypillistä, että se tunnetaan, vaikka suurin osa ei olisi koskaan sitä lukenut. Kirjallisuuden tutkimus määrittelee klassikon tiukasti.
Arkikielessä klassikoksi saatetaan nimittää vaikkapa pari vuotta vanhaa kirjaa, virallinen määritelmä vaatii teokselta pitempää arvostusta.
– Klassikko on pitkäaikaisesti arvostettu, käytössä ollut ja luettu kirjallinen teos, Nummi tiivistää.
Lisäksi klassikoista on tehty runsaasti tutkimusta, sitä käytetään opetuksessa ja sitä voi kutsua mallikelpoiseksi. Klassikko on laadukas kirja, jota voi jäljitellä – ensiluokkainen.
Klassikko voi myös olla teos, joka on kirjallisuushistoriallisesti merkittävä, vaikkei se muuten kovin laadukas olisikaan. Usein nämä ominaisuudet kuitenkin klassikossa yhdistyvät.