Muistan edelleen, kuinka makasin lapsena peloissani päiväkodin torkkuhuoneessa ja pohdin, oliko joulupukki nähnyt, että olin käyttäytynyt huonosti.
Tiesin, että tähän aikaan vuodesta tontut partioisivat aktiivisesti oululaisten lastentarhojen pihoilla. He olivat todennäköisesti nähneet huonon käytökseni ja mahdollisesti raportoisivat asiasta Korvatunturille. Jos joulupukki pitäisi käytöstäni riittävän pahana, en saisi tänä jouluna lahjoja. Mikä painajainen!
Muistan yhä, kuinka käperryin syvälle peittojen sisälle ja toivoin, että vakoilijatontut eivät näkisi minua ja kuulisi ajatuksiani.
Joulu on jo ovella ja taas alkaa aika, jolloin vanhemmat valehtelevat lapsilleen sumeilematta – ja hyväksytysti.
Vanhemmat syöttävät kollektiivista pajunköyttä pienokaisilleen lihavasta, punapukuisesta ukosta, joka lentää poroilla, asuu Korvatunturilta ja nauraa röhnöttää valkoiseen partaansa. Jos lapsi ei ole kiltisti ja tottele äitiä tai isää, joulupukki näkee ja epää lahjat.
Se on pahinta, mitä tuon ikäinen lapsi osaa kuvitella. Se on myös oiva kiristyskeino. Jos et tottele, Korvatunturin punanuttuinen ukkeli ei tule tuomaan lahjoja!
Yksi joulupukkitarinan ideoista onkin se, että sen avulla lapset saa kiristettyä kilteiksi edes yhden kuukauden ajaksi.
Joulupukista satuilu on niin pitkä perinne, että sitä ei edes pidetä valehteluna. Sitä pidetään jopa vanhempien kollektiivisena velvollisuutena.
Nyt asiantuntijat kysyvätkin, miksi me haluamme opettaa lapsillemme pienestä pitäen, että valehtelu on sallittua. Miksi me haluamme antaa lapsille mallin, että aikuisten ei tarvitse puhua totta?
Yle uutisoi eilen psykologian ja sosiologian asiantuntijoiden, professori Christopher Boylen ja tohtori Kathy McKayn näkemyksistä, että joulupukista valehtelu heikentää lasten luottamusta vanhempiin ja on muutenkin moraalisesti epäilyttävää.
Tutkijoiden mukaan kyse on järjestelmällisestä luottamuksen pettämisestä. Jos vanhemmat valehtelivat tuosta asiasta, miksi he eivät valehtelisi myös tästä toisesta asiasta?
Muistan, kun aloin vähän vanhempana ensimmäistä kertaa epäillä, että joulupukkia ei olekaan. Hän vaikutti monin tavoin epäilyttävältä ja näytti sukulaismieheltä, joka aina katosi joulupukin tulon aikaan. Suunnittelin väijytyksen: istuisin pukin polvella ja vetäisin hänen parrastaan voimakkaasti. Jos kyseessä olisi tekoparta, se irtoaisi. Mikä nerokas suunnitelma!
Lopulta rohkeuteni petti ja tyydyin vain mutisemaan epäilevät kiitokset lahjat saadessani. Kyräilin joulupukkia nurkastani tyytymättömänä.
Joulun odotuksessa on toki taikaa ja punaposkinen, poroilla lentävä satuolento on sinällään hurmaava myytti. Satujen lukeminen lapsille, villit tarinat ja mielikuvitusleikit ovat pelkästään hyvästä. Lasten on hyvä uppoutua välillä mielikuvitusmaailmaan ja kuvitella ympärilleen keijuja, peikkoja ja vaikkapa menninkäisiä.
Mutta voi kysyä, parantaako satuolennon väittäminen todeksi mielikuvitusta, sillä lapsi, niin – luulee, että olento on totta. Mielikuvitusleikit kun pitävät sisällään fiktiivisen, kuvitellun elementin.
Ja jossakin vaiheessa totuus paljastuu väistämättä. Silloin venähtää Keijo-Eerikin, 8, naama, kun hän tajuaa, että yhdestä lahjapaketista kuoriutuikin paksu emävalhe. Hyvästi viaton lapsuus, tervetuloa karu aikuisuus! Parhaassa tapauksessa isommat lapset naureskelevat pienemmille, jotka vilpittömästi uskovat punanuttuiseen setään.
Vanhemmat ovat tärkeimmät aikuiset, joilta lapsi tietonsa ympäröivästä maailmasta ammentaa. Pitäisikö vanhempien päinvastoin opettaa lapsille, mikä on totta ja mikä on satua? Ja opettaa lapset ajattelemaan kriittisesti ja omilla aivoillaan, ei selostaa hölynpölyä karvanaamaisesta ukonturjakkeesta, joka kostaa, jos et ole kiltisti.
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on Ylen aamu-tv:n juontaja