Lee Sherman Lake Charlesin kaupungista Louisianasta oli nuorempana töissä kemiantehtaalla. Työ oli likaista sanan kaikissa merkityksissä, putkiasentajan tehtäviin kuului myrkyllisen jätteen laskeminen paikallisiin vesistöihin.
Viidentoista vuoden työrupeaman jälkeen hän sai päälleen kemikaaleja ja sairastui. Firma antoi potkut.
Kun alueella jonkin ajan kuluttua kuoli valtava määrä kaloja, yhtiö kiisti osallisuutensa. Sherman ilmaantui aiheesta järjestettyyn yleisötapahtumaan kantaen kylttiä ”Minä olen se, joka dumppasi jätteen jokeen”.
Liittovaltion viranomaisiin hän luottaa vielä vähemmän.
Kaikesta kokemastaan huolimatta Sherman kannattaa nykyään republikaaneja ja valtion ympäristönsuojeluviraston EPAn alasajoa.
Kemianteollisuuteen hän ei luota edelleenkään. Mutta liittovaltion viranomaisiin, jotka ”laiskottelevat päivät pitkät” hänen verorahoillaan, hän luottaa vielä vähemmän.
Entinen putkiasentaja Harold Areno puolestaan asuu läheisellä suolla, joka on niin saastunut, että sypressit hänen talonsa ympäriltä ovat kuolleet. Sekä hän että hänen vaimonsa Annette ovat sairastaneet syöpää.
Silti Areno tukee poliitikkoja, jotka vastustavat ympäristölainsäädännön tiukentamista. Hänelle abortin kieltäminen on tärkeämpää.
Arvostettu yhdysvaltalainen sosiologi Arlie Hochschild kertoo Lee Shermanista ja Arenon perheestä amerikkalaisen oikeiston mielenliikkeitä käsittelevässä tutkimuksessaan Strangers in Their Own Land.
Kalifornialaisen Berkeleyn yliopiston professori halusi selvittää, miksi aiemmin demokraatteja tukenut valkoinen työväestö on oikeistolaistunut ja alkanut voimakkaasti vastustaa vallanpitäjiä.
Hochshcild matkusti konservatiivisen teekutsuliikkeen kannatusalueelle eteläiseen Louisianan osavaltioon. Hän tutustui kymmeniin ihmisiin, vieraili heidän kodeissaan ja työpaikoillaan – joidenkin kanssa jopa heidän vanhempiensa haudoilla.
Tarkoituksena oli asettua uusoikeistolaisten asemaan, yrittää ymmärtää, miltä elämä nyky-Yhdysvalloissa heistä tuntuu?
Nämä ihmiset tuntevat itsensä vähemmistöksi.
– Luulin, että he olisivat olleet kovia ja itsekeskeisiä ihmisiä. Mutta he olivatkin avoimia ja hyväntahtoisia, Hochschild on kertonut The Washington Postin haastattelussa.
Moni tunsi itsensä näkymättömäksi ja loukatuksi.
– He uskoivat liberaalien pitävän heitä punaniskoina. Rasisteina, seksistisinä, homofobisina ja lihavina.
– Nämä ihmiset ovat tehneet paljon töitä ja suuri osa myös kouluttanut itseään. Mutta he tuntevat, että heitä vähätellään. Että taloudelliset vaikeudet painavat heitä yhä ahtaammalle, eikä kukaan ei kuuntele. He tuntevat itsensä vähemmistöksi.
Arlie Hochshild uskoo löytäneensä tapaamilleen ihmisille yhteisen ”syvän tarinan”, jossa tärkeitä eivät ole faktat vaan se, että tarina tuntuu oikealta. Se menee näin:
Kuvittele, että seisot jonossa, matkalla kohti amerikkalaista unelmaa. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti. Olet seisonut lähes paikallasi jo jonkin aikaa.
Olet valkoinen, kristitty, mies, kotoisin vaatimattomista oloista. Mutta uskot, että jos jaksat jonottaa sinnikkäästi, pääset lopulta kärkeen. Siellä odottaa muutos parempaan.
Jopa presidenttinä istuu afrikkalaisen isän ja pienituloisen yksinhuoltajaäidin poika.
Sitten yhtäkkiä joku kiilaa eteesi. Ja hänen perässään tulee lisää etuilijoita. He ovat erinäköisiä kuin sinä: mustia, maahanmuuttajia, pakolaisia, naisia, homoja, muslimeja, juutalaisia.
He nappaavat koulutus- tai työpaikan nenäsi edestä. Tai saavat sosiaalitukia mielestäsi väärin perustein.
Jopa presidenttinä istuu afrikkalaisen isän ja pienituloisen yksinhuoltajaäidin poika. Hän tuntuu olevan etuilijoiden puolella. Sinut media esittää typeränä rasistina.
Sinusta tuntuu, että sinua on petetty.
Tähän arvottomuuden ja väheksynnän tunteiden maaperään Donald Trumpin puheet näyttävät uponneen syvälle.
– Trump on karismaattinen johtaja. Hän on esittänyt itsensä ihmisten ahdingon ja tarpeiden sanansaattajana, Hochshild sanoo lehtihaastattelussa.
Trump tarjosi toivoa ja iloa samanmielisten seurassa.
Sosiologi uskoo, että hänen Louisianassa tapaamansa ihmiset tuntevat itsensä perusamerikkalaisiksi. He ovat uskoneet, että kovalla työllä saavuttaa menestystä, vaurautta, paremman elämän kuin edellisellä sukupolvella.
Mutta näin ei ole tapahtunut. Ja heistä tuntuu, että valtaapitävät - demokraatit tai republikaanit - eivät ole juuri olleet heistä kiinnostuneita.
– Tämä tekee heistä haavoittuvaisia. Ja tähän Trump on iskenyt, Hochshild uskoo.
Tutkija seurasi Trumpin kampanjatilaisuutta New Orleansissa ja totesi, että poliittisten linjausten sijaan Trump keskittyi herättämään kannattajissaan tunteita. Ihmisille, jotka ovat surreet menetettyä elämäntapaansa, hän tarjosi toivoa ja iloa samanmielisten seurassa.
Eikä kannattajista enää tuntunut, että he olisivat muukalaisia omassa maassaan.
Kun Arlie Hochshild kertoi “syvän tarinansa” uusille oikeistolaisille tuttavilleen, nämä tunnistivat sen heti.
– Olet lukenut ajatuksiani, Lee Sherman sanoi.
Monet Hochschildin jututtamat miehet rakentavat omanarvontuntoaan perheen ja kirkon tehtävien varaan. Sillä työpaikkoja, joista he olisivat voineet olla ylpeitä, heillä ei enää ole.
Louisianan öljy- ja kemianteollisuudessa ammattitaitoinen työntekijä on voinut tienata 80 000 dollaria vuodessa. Se on kaksin- tai jopa kolminkertainen palkka verrattuna niihin maatalous-, kalastus tai matkailualan töihin, mitä seudulla nyt on tarjolla.
Koneille on vaikeampi olla vihainen.
Kun putkiasentajan työt nyt näyttävät menevän filippiiniläisille maahanmuuttajille, joille meksikolaiset rakentavat parakkikyliä, Trumpin puheet muurista Meksikon rajalle löytävät kaikupohjaa.
Todellisuudessa suurin osa työpaikoista on lähtenyt halvempiin maihin, tai työntekijän ovat korvanneet koneet. Mutta koneille on vaikeampi olla vihainen.
Globalisaatio on tuonut paljon taloudellista hyvää, mutta hyvä ei ole jakautunut tasaisesti.
Tämä porukka, globalisaation häviäjät, on nyt noussut kapinaan.
Sama pettymyksen ja vihan tunne on tuttua myös Atlantin toisella puolella.
Globalisaation häviäjien kapinalla on selitetty myös Britannian viimekesäisen kansanäänestyksen tulosta, joka on johtamassa saarivaltakunnan eroon Euroopan unionista.
Tämän on huomannut myös suomalainen tutkija Anu Kantola.
– Kyllä se on suuri aalto, joka nyt pyyhkii, sanoo viestinnän professorina Helsingin yliopistossa toimiva Kantola.
Ihmisiä jaetaan vuohiin ja lampaisiin myös Euroopassa.
Populistipoliitikot lietsovat EU-vastaisuutta ja ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan monessa maassa.
– Ihmisiä jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Me olemme lampaita ja muut vuohia, Kantola selittää.
Britannian ja Ranskan kaltaisten entisten maailmanvaltojen kansalaisille putoaminen globaalin nokkimisjärjestyksen kärjestä tuntuu kovalta kolaukselta. Kantola arvelee, että Saksassa tai esimerkiksi Pohjoismaissa pudotus saattaa olla pehmeämpi.
- Suomessa kukaan ei varmaan ole koskaan kuvitellutkaan, että tässä ollaan maailman huipulla.
Sitten on Facebook ja netin loputtomat keskustelupalstat, missä sekä vuohet että lampaat löytävät samanmielisiä. Sosiaalisessa mediassa voi löytää kaikupohjaa myös niille ajatuksille, jotka eivät aiemmin ole olleet yleisesti hyväksyttäviä.
– On voimakas tunnekokemus, kun saa tuoda piilossa olleen ajatuksensa julki ja löytää ihmisiä, jotka ovat samaa mieltä. Tulee tunne, että nyt saa sanoa, mitä oikeasti ajattelee, Kantola toteaa.
Perinteisen median tasapuolisuuteen pyrkivä toisaalta ja toisaalta -journalismi jää tunteiden pauhussa helposti jalkoihin.
Tulee ohipuhumista, polarisaatiota ja vihanlietsontaa.
Kantola vertaa sosiaalista mediaa kaikukammioon tai uskonnolliseen herätyskokoukseen, jossa samanmieliset innostavat toisiaan.
Samalla syntyy paljonpuhuttuja kuplia, puolin ja toisin.
– Toisenlaiset mielipiteet jäävät helposti huomaamatta. Tulee ohipuhumista, polarisaatiota ja vihanlietsontaa.
Kuplilla ja ohipuhumisella voi selittää myös sitä, että liberaalit eivät Britanniassa tai Yhdysvalloissakaan osanneet etukäteen nähdä Brexitin tai Trumpin kannatuksen laajuutta. Eivätkä ymmärtäneet kannattajien motiiveja.
Myös Louisianassa kulmakarvat kohosivat viisi vuotta sitten, kun vasemmistolainen kalifornialaisprofessori saapui tekemään tutkimustaan.
– Yksi nainen kertoi minulle, että olen hänen ensimmäinen demokraattiystävänsä, Arlie Hochschild muistelee The Washington Postissa.
Kunnioittava suhtautuminen kuitenkin avaa ovia.
Meillä on paljon enemmän yhteistä, kuin kuvittelemme.
– Yhden miehen kanssa olimme kalassa. Seisoimme siinä rannassa, ja hän sanoi, että tiedätkö, poliitikot taitavat yrittää erottaa meitä toisistamme. Jos vain kohtaisimme useammin, tajuaisimme, että meillä on paljon enemmän yhteistä, kuin kuvittelemme.
Oman kuplan ulkopuolisten elämästä voi tietysti oppia myös elokuvista, televisiosta ja kirjoista. Mutta Hochshild suosittelee lämpimästi ihmisten tapaamista myös kasvotusten.
Sinä olet edelleen sinä ja he ovat edelleen he, Hochshild lupaa. Mutta väliinne avautuu uusi tila, jossa näette toinen toisenne.