Hämeenlinnan vankilassa päästään viimeisenä Suomessa eroon niin sanotuista paljuselleistä, kun uutta vankilaa ryhdytään rakentamaan arvioiden mukaan reilun vuoden päästä.
Hämeenlinnan vankilajohtaja Tuomo Kärjenmäki kuvailee paljusellejä "Suomen viimeiseksi häpeän pilkuksi". Paljusellit ovat saaneet moitteita Euroopan neuvoston kidutuksen vastaiselta komitealta ja viimeksi YK:n alainen komitea ilmaisi huolensa Suomen vankiloiden oloista itsenäisyyspäivän jälkeen.
Hämeenlinnan uuden, vain naisille tarkoitetun vankilan porttien on tarkoitus avata ovensa 2020-luvun alussa.
Lähdin Hämeenlinnan vankilan matkaselliin melkein vuorokaudeksi mukanani kamera, nauhuri – ja läpinäkyvä kusiämpäri.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 12:56
Tulen vankilan portille etuajassa ja joudun odottamaan porttien ulkopuolella. Odottaminen on kamalaa, sillä en tiedä, mitä oikeastaan odotan. Olen sopinut vankilan apulaisjohtajan kanssa, että käyn läpi samat tarkastukset kuin vangitkin.
Mietin, olenko käymässä vankilassa? Olenko vierailulla, kokeilussa, olenko päässyt vai joutunut vankilaan? Puhunko posesta, kakusta, istumisesta? Kaikilla sanoilla on erilainen kaiku, enkä halua, että muut ajattelevat minun käyttäytyvän epäkunnioittavasti. En tahdo, että vangit kuvittelevat minun olevan turistielämyksellä heidän arjessaan.
Kysyn kollegaltani, joka on tullut saattamaan minua, kannattaakohan minun esitellä itseni muille vangeille kättelemällä, kuten normaalisti työssäni teen.
– Joo, voit tulla eteenpäin, kuuluu kaiuttimista, enkä saa vastausta kysymykseeni.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 13:22
Ilmoittaudun vankilaan. Minulta kysytään henkilötiedot, lähiomaisen osoite, arpeni, tatuointini, erityistuntomerkkini. Riisuudun, ja käännyn alasti muutamaan kertaan ympäri. Näytän naisvartijalle jalkapohjani ja avaan suuni – tyhjä. Tämän kummempaa ruumiintarkastusta minulle ei tehdä.
Saan VHL-tunnuksiset harmaa-punaiset housut, sukat, kaksi paitaa, kengät ja alushousut. Pussissa on pari pyyhettä, lakanat, toppatakki ja hygieniatarvikkeet.
Kaksi naisvartijaa kertoo, että ovat kanssani seuraavaan aamuun. He vievät minut matkaselliin. Se on huone, jonne majoitutaan, kun ollaan tulossa sisään tai menossa ulos. Oveeni kirjoitetaan "toimittaja", ja sukunimi jätetään tarkoituksella kirjoittamatta. Ettei tule jälkiseurauksia, sanoo vartija. Samalla käytävällä on rangaistustaan istuva vanki, mutta emme tule tapaamaan toisiamme.
Minun on turvallisempaa olla lukkojen takana. Vartija pyytää minua kolistamaan ovea, jos tulee paniikki oven sulkeutuessa. Niin voi käydä, vaikkakin vangeille vain harvoin.
Ei tule.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 13:37
Sellissä kuuluu vain käytävän ilmastoinnin hurina. Haju on pinttynyt tupakka: huoneessa saa tupakoida, ja joskus siirtoa odottelee samassa huoneessa useampi vanki yhtä aikaa.
Sellissä on kaksi sänkyä, pöytä, televisio, ikkuna sisäpihalle, lavuaari, kaksi tuolia ja vaatekaappi. Seinille on kirjoitettu puumerkkejä, rukouksia ja runoja.
Ovi on kiinni, ja minun elintilani on nyt näiden neliömetrien verran: arvioideni mukaan noin 15 neliömetriä. Sänkyjen väliin jää noin metrin levyinen tila. Olen onnellinen ikkunasta, joka on kaltereista huolimatta niin sanotusti normaalin kokoinen ja antaa huoneeseen valoa.
Sen lisäksi myös yksityisyys on viety: tuon oven avaa vain vartija. Vangit, jotka tarvitsevat kokoaikaista tarkkailua esimerkiksi itsetuhoisen käyttäytymisen takia viedään eristysselliin, jossa tilaa valvotaan kameroista.
Täällä voin olla varma, että olen yksin.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 14:31
Pääsen ulkoilemaan sisäpihalle puoleksi tunniksi. Piha on jääkiekkokaukalon kokoinen, ja lumeen on painautunut polku kentän ympärille. Vankilassa kehää kierretään vastapäivään, kertoo vartija.
Haistelen nurkat ja löydän oikeastaan vain tupakan tumppeja. Istun penkille ja katson kelloa ensin seitsemän yli, sitten 14, sitten 21 ja lopulta 25. VHL-takkini pitää -2 asteen pakkasen ulkopuolella viimeisille minuuteille.
Jossain vaiheessa puhdistan ajatuksissani kynsieni alusia ja kiellän sitten vaistomaisesti itseäni olemasta näin pinnallinen. Ihan kuin vankilassa ei saisi olla kiinnostunut kynsistään. Olen ennakkoluuloinen.
Vartija neuvoi, ettei minun kannata tai tarvitse vastata, jos joku huutaa jotakin ikkunasta. Näen muutaman vangin polttavan tupakkaa ikkunoistaan. Pari vankia pitää töistään tupakkatauon ja tulee ulos.
– Ootsä PT:llä? kysyy toinen.
– En, vastaan, enkä tiedä, mihin kysymykseen vastasin.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 16:14
Esitutkinnan takia eristyksissä, vanhahtavaa vankilaslangia, selittää vartija ulkona käymääni keskustelua samalla, kun tuo makaronilaatikkoa oveni eteen kärryllä.
– Ota sillee, että selviät seuraavaan aamuun, neuvotaan. Otan muutaman leivän ylimääräistä ja lasken, että seuraavaan ateriaan on siis 15,5 tuntia.
Kerron, että olen yllättävänkin tyyni. Mikä vangeille on raskainta tuomion ensimmäisinä hetkinä?
Moni tietää saavansa vieroitusoireita, kun huumeet jäävät siviiliin. Tuomioiden odottaminen on myös raskasta: kun ei tiedä, kuinka kauan joutuu vankilassa olemaan. Kun pitkän tuomion pituus selviää, on mielenterveys kovilla.
Jos vankilassa on ollut jo kolme tai neljä kertaa, on vähän kuin tulisi kotiinsa. Ensikertalaisille tulo on vaikeampaa. Tietämättömyys toimii pelotteena, kertoo vartija.
Tämä on helppo uskoa. Minäkin tuhersin eilen pelonomaisen itkuni. Nyt on vaan tylsää.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 16:44
Muilla on ulkoiluaika. Neljä naista kiertää ympyrää ja polttaa tupakkaa. Ulkona on pimeää spottivaloja lukuun ottamatta, ja mietin, miksi ulkoilun ajankohta on juuri pimeän aikaan. Luulisi, että päivänvalo tekisi hyvää.
Katselen kaltereita: legendaariset rautaputket, verkot putkien molemmin puolin, jotta ikkunasta ei käydä kauppaa ulkoilevien vankien kanssa.
Mietin, kuka pelastaisi kaikki noin sata vankia tulipalotilanteessa. Minunkin oveni on tuplalukossa.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 19:37
On vähän levoton olo. Ihan kuin pitäisi ratkoa jotakin henkilökohtaisia ongelmia. Jokin painaa, mutten tiedä, mikä.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 22:58
Katson telkkaria. Joudun pitkästä aikaa ihan oikeasti katsomaan mainoksia, sillä kaukosäädintä ei ole. Kaukosäätimen puute on monelle riittävä syy saada aggressiivinen kohtaus, sanoo vartija.
Ainoa huoleni on se, etten tiedä, miten läheiseni siviilissä voivat. Jos jotain sattuisi, milloin saisin tietää asiasta? Tai jos minulle sattuisi jotakin, miten tieto kulkisi ulos? Ilmoittautuessani annoin lähiomaiseni lähiosoitteen. Kirjeellä siis kenties?
Nukuin, koska muutakaan tekemistä ei ole. Voisin myös istua tuolissa tai pestä hampaita. Sängyn viereen on raapustettu "vittu mä en jaksa enää valvoa" ja mietin, että tuo olisi seuraava vaihe. Ensin ihminen nukkuu tylsyyteensä kaksi päivää. Sitten sekään ei ole mahdollista. Tiedän olevani näin tyyni vain siitä syystä, että tiedän pääseväni pois noin yhdeksän tunnin päästä.
– On sakkovankeja, jotka tietävät, että tuomio on muutaman viikon. He ottavat tämän ihan lepäämisen kannalta. Ruoka tulee oven eteen ja saa nukkua, kertoo vartija.
Hävettää myöntää, mutta ymmärrän tämän.
Keskiviikko 7.12.2016 klo 23:56
Päätin, etten lähde paljusellistä paljua kokeilematta. Niinpä siis. Kyllä te tiedätte.
Se ääni. Varmastikin kovempi kuin klassisessa posliinissa. Ällöttävä ajatus, että kaikki tietävät minun kusevan ämpäriin.
Hinkkaan käsiäni muutaman minuutin vesihanan alla. Viemäri ei vedä, joten vesi jää lillumaan altaaseen. Mietin, millainen haju huoneessa mahtaa olla. Itse en sitä enää haista.
Suljen ämpärin kannen ja asetan paljuni huoneen nurkkaan odottamaan aamua.
Torstaina 8.12.2016 klo 8:00
Herään itsekseni ennen seitsemää. Jo aiemmin illalla järkeilin, ettei minulla siviilissä ole asioita kesken. Omatuntoni on puhdas. Nukuin sikeästi, ehkä juuri kepeän mieleni takia.
Oveen koputetaan ja saan aamiaista. Puen päälleni, ja kysyn vartijalta, mitä teen paljun kanssa. Vartija näyttää, kuinka ämpäri pestään painehanalla. Oman virtsan kanssa kuljeskelu on nöyryyttävää.
Vartija jättää minut pesemään ämpäriä yksikseni, että saan "rauhan". Tuskin on ensimmäinen virtsa, jota hän näkee kanniskeltavan, mutta en halua hänen katselevan sen tarkemmin. Mietin, että onneksi eivät osuneet menkat näille päiville.
Olen tottunut siivoamaan kahden koirani jätöksiä. Vaipan vaihtaminen ei ole ongelma. Miksi omien eritteiden siivoaminen herättää näin suurta häpeää? En ole koira, enkä ole vauva. Laitos laittaa minut silti tähän asemaan.
Muutamia viikkoja sitten olin vankilassa tutustumassa, kiertelemässä eri osastoilla apulaisjohtajan kanssa, jotta paikan "fiilis" ei tulisi niin suurena yllätyksenä. Juttelin silloin siivousvuorossa olleen vangin kanssa. Muistan hänen ihmetelleen, miksi paljun pitää olla halvin mahdollinen, läpinäkyvä ämpäri. Painehanan takia vesi ja eritteet roiskuvat ja vanki kuvaili siivoushomman olevan epäinhimillistä.
Vien roskat ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Kokoan ajatuksiani vartijoille: kaikki ok. Vetäessäni omia kuteitani päälle mietin paloturvallisuus-ajatusta ääneen. Vartija lupaa, että lukkojen avaus on testattu tulipaloa varten.
Kysyn vielä, ovatko vangit vartijoiden mielestä liian hyvissä oloissa. Vartijat muistuttavat, että he työskentelevät näissä samoissa tiloissa. Kuka suostuisi työskentelemään hirveässä laitoksessa?
Vankilassa on oma lääkärin ja hammaslääkärin vastaanotto, ja jonot ovat lyhyet. Vankeinhoitolaitos ei maksa tuomitun laskuja, vaan vangin oma kunta. Jonot ovat kuitenkin lyhyemmät kuin julkisella puolella. Se hiertää joskus, sanovat vartijat.
Kakkuni on lusittu vähän ennen kahdeksaa. Kysyn, millaisia ajatuksia vapautuminen vangeissa herättää.
– Moni näkee siviilin vaaleanpunaisin lasein. Tässä ovella se konkretisoituu. Erilainen vastuu.
Minä olen vain helpottunut.
