1073 Lighthouse Avenue. Se on paikka Kaliforniassa, monarkkiperhosten suojelulehto. Se on myös paikka, jossa voi kysyä itseltään hyviä kysymyksiä luonnonsuojelusta: Kuinka suojella lajeja ja ekosysteemejä maailmassa, jonka ihminen on myllännyt ylösalaisin?
Monarkkiperhosten läntiset populaatiot ovat hakeutuneet tähän lehtoon talvehtimaan ikiajoista lähtien. Siellä ne ovat takertuneet montereynmäntyjen neulasiin ja värjänneet metsät oransseiksi. Montereynmänty on puulaji, jonka levinneisyysalue Pohjois-Amerikassa on aina ollut hyvin suppea ja se supistuu koko ajan. Puun luonnonvaraiset kasvustot ovatkin tätä nykyä erittäin uhanalaisia ja ilman suojelutoimia se voi kadota Kaliforniasta kokonaan.
Monarkkiperhoset eivät itse asiassa enää talvehdikaan montereynmännyissä, vaan eukalyptuksiin kuuluvassa kuumepuussa. Kuumepuu on toinen puulaji, jolla on ollut suppea levinneisyys; se on elänyt vain Tasmaniassa ja Australian eteläkärjessä.
Kiitos ihmisen, kumpikaan näistä puista ei ole enää rajoittunut suppealle alkuperäiselle esiintymisalueelleen. Kun montereynmäntyä on istutettu Chileen, Espanjaan ja muuallekin, se on löytänyt sieltä soveliaammat kasvuolosuhteet kuin Kaliforniasta, ja sen geneettinen tulevaisuus on enemmän kuin turvattu. Samoin kuumepuuta kasvaa nyt paljon laajemmalla alueella kuin aiemmin, ja kuin jostakin kohtalon oikusta johtuen, se soveltuukin paremmin monarkkiperhosen talvehtimiseen kuin montereynmänty.
Pitäisikö Chilen ja Espanjan siis kohdella montereynmäntyä vieraslajina ja hävittää se viimeistä tainta myöten, ja toivoa, että puu elpyisi alkuperäisellä esiintymisalueellaan Kaliforniassa, koska sinne se kuuluu? Entä pitäisikö kuumepuut hävittää Kaliforniasta, koska ne eivät sinne kuulu, ja antaa monarkkiperhosen etsiä toisen talvehtimispuun?
Toisin sanoen pitäisikö ekosysteemit palauttaa siihen alkuperäiseen tilaan, missä ne olivat ennen kuin ihminen puuttui peliin? Vai pitäisikö meidän vain hyväksyä, että ihminen on muuttanut ekosysteemejä niin peruuttamattomasti, että taistelu on turhaa, ja antaa ekosysteemien muuttuneine lajistoineen etsiä uusi tasapaino?
Kysymys jakaa mielipiteitä ja kukin maapallon valtio valitsee tässä oman strategiansa. On kuitenkin yksi valtio, joka erottuu vastauksessa ehdottomuudellaan. Uudelle-Seelannille on täysin selvää, että vain alkuperäinen kelpaa. Se on tavoite, jonka tielle mikään ei voi asettua. Ja mikäs on tavoitteeseen sitoutuessa, kun sen takana on lähes koko kansakunta.
Uudella-Seelannilla luonnollisesti on paljon suojeltavaa: satoja lajeja, joita ei esiinny missään muualla maailmassa. On käveleviä lepakoita ja lentokyvyttömiä lintuja. Se on maa, jossa ei ennen ihmistä esiintynyt ainoatakaan maalla elävää nisäkästä (jos lepakoita ei lasketa) ja jota kohtasi katastrofi, kun nisäkkäät tulivat. Rotat, kissat, kärpät, lumikot ja hillerit opettivat Uudelle-Seelannille katkerasti, että lepakoiden ei kannata kävellä ja että lintujen ei kannata luopua lentokyvystään. Seurauksena toistakymmentä lintulajia on kuollut sukupuuttoon vuoden 1850 jälkeen.
Ei kuitenkaan kuole enää, jos se on uusiseelantilaisista kiinni. Uusi-Seelanti on valinnut mielikuvituksellisen tavoitteen päästä eroon kaikista maahan tuoduista pienpedoista. Se tarkoittaa, että rotat, hillerit, kärpät, opossumit ja ja villiintyneet kissat ovat vapaata riistää kenen tahansa tapettaviksi.
Maassa on tuhansia ryhmiä, joiden vapaaehtoiset ovat omistautuneet pienpetojen tappamiselle.
Hallituksella on omat tappoprojektinsa. Uuden-Seelannin suojelukohteisiin pudotetaan säännöllisin väliajoin valtavia määriä myrkkyjä lentokoneesta käsin. Luonnonsuojelualueet ovat aidattuja ja vartioituja, ja aidat rakennetaan sellaisiksi, etteivät pienpedot pääse niistä läpi. Lisäksi aidoissa on hälyttimiä, jotka ilmoittavat, jos aitaan tulee reikä. Vartijat on ohjeistettu korjaamaan aita 90 minuutissa tai pikkupedot ehtivät sisään.
Vieraslajiset puut tapetaan kasvimyrkyillä yksitellen ja varovaisesti – etteivät maan endeemiset puut kärsi vahinkoa. Uhattuja lajeja siirretään saarille tai muihin kohteisiin, josta pienpedot on saatu (väliaikaisesti) hävitettyä, ja petojen valvontaan ja kontrollointiin laitetaan valtava määrä energiaa ja rahaa.
Hävityksen selkärankana ovat kuitenkin tavalliset uusiseelantilaiset. Maassa on tuhansia ryhmiä, joiden vapaaehtoiset ovat omistautuneet pienpetojen tappamiselle. He levittävät ympäristöön ansoja ja jakavat sosiaalisessa mediassa vinkkejä erilaisista ansoista, niiden sijoituspaikoista ja parhaista syöteistä. Kokonaisten naapurustojen vapaa-aika rakentuu pienpetojen pyydystämiselle ja valvonnalle. Sikäläiset start-upit rakentavat entistä nerokkaampia ja tehokkaampia ansoja.
”Meille luonnonsuojelussa on kyse nimenomaisesti tappamisesta”, totesi erään vapaaehtoisryhmän vetäjä New Yorkerin toimittajalle. Tappaminen on harrastus, joka yhdistää koko kansakuntaa.
Tavoite kaikkien pienpetojen hävittämiseksi sai alkunsa puheesta, jonka maailmankuulu fyysikko, Paul Callaghan, piti helmikuussa 2012. Callaghan oli pidetty hahmo, valittu vuoden uusiseelantilaiseksi, ja puhetta pitäessään sairasti terminaalivaiheen syöpää. Puheessa hän ehdotti, että pienpetojen täydellinen hävittäminen kaikkialta Uudesta-Seelannista olisi maan Apollo-projekti.
Paljon uusiseelantilaisista kertoo myös se, miten sydän syrjällään he seurasivat yhdelle syrjäiselle saarelle rajoittuneen chathaminsiepon pelastamistoimia. Pahimmillaan sieppoja oli jäljellä vain viisi yksilöä ja niistä vain yksi – yksilö nimeltä Old Blue – oli lisääntymiskykyinen. Lehdistö seurasi lajin pelastusyrityksiä, ja kun Old Blue 1980-luvun alussa kuoli, siitä tehtiin virallinen tiedonanto maan parlamentissa. Kanta saatiin lopulta elvytettyä.
Mitä Uudesta-Seelannista pitäisi ajatella? Täältä katsoen tuntuu erikoiselta, että luonnonsuojelussa on kyse näin massiivisesta tappamisesta. Samalla on kuitenkin vaikea olla kunnioittamatta uusiseelantilaisten rakkautta alkuperäisiä ekosysteemejään kohtaan ja heidän sitoutumistaan alkuperäisten lajien suojeluun.
Mutta kysymys, joka kummittelee taustalla on: voiko se onnistua? Rottien hävittäminen pieneltä ja syrjäiseltä saarelta – kuten Etelänapamantereen lähellä sijaitsevalta Etelä-Georgialta – on mahdollista, mutta Uuden-Seelannin kokoiselta alueelta? Jos jokin tietty alue saadaankin pienpedoista puhtaaksi, yksi raskaana oleva rotta tai kärppä riittää tekemään kaikki ponnistelut tyhjiksi.
Uuden-Seelannin tavoite herättää myös kysymyksiä siitä, millainen arvo on alkuperäisyys. Tästä kertoo Yorkin yliopiston professori Chris D. Thomas teoksessa Inheritors of the Earth isosulttaaninkanan tarinan kautta.
1980-luvun alussa isosulttaanikanan ainoa tunnettu populaatio eli Fiordlandin kansallispuistossa. Populaatiokoko oli alle 200 yksilöä ja menossa alaspäin, koska se ei pärjännyt kilpailussa vieraslaji saksanhirvelle. Niinpä Uuden-Seelannin hallitus aloitti sodan saksanhirviä vastaan; niitä ammuttiin helikopterista niin paljon kuin sisu sieti ja kanta saatiin putoamaan. Se ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan isosulttaanikanaa.
Niinpä suojelijoiden seuraava askel oli siirtää isosulttanikana läheisille saarille, jossa ei ollut pienpetoja. Lintujen kasvatus saarilla onkin onnistunut, mutta siihen on tarvittu ihmisen avustusta. Linnun lisääntymismenestystä on parannettu poimimalla hedelmättömät munat pesistä pois ja osa linnuista kasvatetaan vankeudessa. Saarilla olevat linnut ovat eräänlainen turvavarasto, josta saadaan lisää lintuja kansallispuistoon, jos Fiordlandin populaatio ei menesty omillaan.
Thomas kuvaa kirjassa, kuinka hän näkee isosulttaanikanoja Tiritiri Matangin saarella. Kokemus on ikimuistoinen; lintu on juuri niin kömpelön eksoottinen kuin hän oli odottanutkin. Silti, pari asiaa jää vaivaamaan. Hänen näkemänsä linnut kävelevät puistomaisissa olosuhteissa nurmikoilla ja syövät kasveja, joista kaikki on eurooppalaista alkuperää. Ne ovat pehmeämpiä ja ravitsevampia kuin uudenseelannin alkuperäiset kasvit, joten ne tekevät linnulle varmasti hyvää. Mutta miksi ketään ei haittaa, että kasvit eivät kuulu saaren alkuperäiseen ekosysteemiin?
Toinen asia, mikä ei kuulu saaren alkuperäiseen ekosysteemiin, on isosulttaanikana itse. Isosulttaanikanoja ei tiettävästi ole koskaan esiintynyt Tiritiri Matangin saarella – eikä luultavasti muillakaan saarilla. Ne ovat itse asiassa turistinähtävyyksiä, eräänlaisia museoyksilöitä, jotka edustavat Uuden-Seelannin historiaa – eivätkä ne koskaan tule selviämään voittajana kohtaamisista rottien, kissojen ja kärppien kanssa. Niiden elämä – kuten monien muidenkin Uuden-Seelannin ikonien elämä – tulee aina olemaan kiinni ihmisten suojeluksesta.
SIksi loppuun vielä pieni ajatusleikki. Kuvitellaan, että ihminen ei olisi koskaan astunut Uuteen-Seelantiin. Odotetaan sitten riittävän monta miljoonaa vuotta, kunnes Uusi-Seelanti parkkeeraa jonkin mantereen kylkeen tai jonkin geologisen mullistuksen vuoksi syntyy maasilta Uudesta-Seelannista mantereelle. Maasiltaa pitkin tulevat nyt rotat, kärpät, näädät, kaikki pahat pedot.
Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen ja kävelevien lepakoiden kannalta lopputulos on sama – ne syödään armotta pois. Mutta ihminen ei aiheuttanut tätä tuhoa. Pitäisikö se silti estää vai antaa evoluution kulkea vääjäämätöntä tietään eteenpäin?
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Lähde: Chris D. Thomas: Inheritors of the Earth, Public Affairs, 2017.
Kolumnista voi keskustella 18.5. klo 23.00 asti.