KABUL Olemme vain metrien päässä päämäärästämme, Afganistanista, jonne pääsy on vaatinut yli viikon byrokraattisia ponnisteluita. Nyt pakistanilainen rajavartija meinaa tehdä suunnitelmistamme lopun.
– Missä on pressikorttisi, hän tiuskii pakistanilaiselle kuvaajalleni. Missään ei mainittu, että rajalla vaadittaisiin nähdä Afganistanin viisumin lisäksi myös todiste mediassa työskentelemisestä.
Lopulta kuvaajani löytää puhelimeltaan kuvan kortista, ja virkailija päästää meidät vastahakoisesti menemään.
Ihmispaljoudessa hiki virtaa ja pöly lentää. Suurin osa ihmisistä kuitenkin pyrkii takaisin Afganistaniin, ei niinkään toiseen suuntaan.
Vihdoin olemme Talibanin puolella. Täällä on rauhallinen tunnelma. Noin kolmekymppinen mies tulee ase kädessä meitä vastaan ja hymyilee ystävällisesti. Hän haluaa vain nähdä Kabulista saamamme kirjeen Talibanin kulttuuri- ja informaatioministeriöstä. Kirje on kuitenkin vain kopio, ja Taliban haluaa vahvistaa, ettemme ole väärentäneet sitä.
He alkavat soitella puheluita, ja meidät ohjataan istumaan.
– Miksi hänellä on niqab? taistelija kysyy pashtoksi kuvaajaltani. Tämä selittää, että yritän pukeutua aina paikallisten tapojen mukaan. Mies näyttää tyytyväisenä peukkua minulle.
Kauempana seisovien talibanien joukosta kuuluu supinaa.
– Katsokaa, länsimaalainen nainen! Miten hän on tullut tänne saakka yksin maastaan? Miten rohkeaa!
Taliban on selvästi yhtä hämillään kohtaamisestamme kuin minäkin. Monet heistä näkevät ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaalaisen.
Tilanne on epätodellinen. Tässäkö ovat ne miehet, joita minä ja monet muut afganistanilaiset pelkäsivät kaupungeissa vuosikausia? Nämäkö ovat ne, joiden pelkäsin sieppaavan minut joka kerta, kun astuin asunnostani ulos Kabulin kaduille?
Vaikka tapaaminen sujuu hyvin, olemme koko ajan tietoisia siitä, ettemme missään nimessä halua suututtaa Talibania. Kyseessä on äärijärjestö, joka on juuri hyökännyt väkivaltaisesti mielenosoittajia ja toimittajia kohtaan Kabulissa.
Vihdoin pääsemme menemään. Olemme Afganistanissa. Lähdin Kabulista kolme vuotta sitten ja palaan nyt täysin muuttuneeseen maahan. Kiipeämme autoon ja alamme ajamaan kohti Jalalabadin kaupunkia.
Matkalla ei tule vastaan paljon pelkäämiämme Talibanin tarkistuspisteitä. Vain kaupunkeihin saapuessa muutamat taistelijat tarkistavat autoja ja heiluttavat meidät menemään heti nähdessään takapenkillä naisen.
Pellolla pojat pelaavat krikettiä. Naiset kulkevat burkhissa miesten seurassa. Monet valtion rakennukset seisovat hylättyinä.
Tunnelma on kuitenkin rauhallinen.
– Ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, että sota on ohi, autokuskimme kertoo.
Hän suree, että hän ei näe kotimaallansa kuitenkaan tulevaisuutta enää Talibanin alla.
– Kaikki on ohi. Meillä oli paljon unelmia.
Ilta alkaa jo pimetä ja Kabulia ympäröivät vuoret tulevat näkyviin. Niiden väli puikkelehtivan tien läpi ajaminen kestää vielä tunteja.
Lopulta olemme perillä. Macroyanin kaupunginosan neuvostoaikaiset rakennukset tulevat näkyviin, kun ajamme sisään Talibanin hallinnoimaan pääkaupunkiin.
Yhdysvaltojen lähetystön portin eteen on viritetty valtava Talibanin lippu. Ympäri kaupunkia näkyviä värikkäitä seinämaalauksia on alettu peittää Talibanin mustavalkoisilla propagandateksteillä.
Kaupungissa on hieman hiljaisempaa, kuin kolme vuotta sitten. Naisia ei näy. Sitten huomaan jotain hämmästyttävää: ulkomaalaisia kävelee vastaan myöhään illalla kadulla. Tämä ei olisi ollut mahdollista vielä kuukausi sitten – sieppauksien riski oli niin suuri.
Nyt melkein kaikki tuntemani ihmiset ovat lähteneet maasta, sieppaajat ovat vallassa ja Kabulissa on vaikea rauha.
Olen takaisin, mutta kaikki on muuttunut.