Jos juuri nyt haluat kasvattaa yrityksesi myyntiä, ilmoita luopuvasi muovista. Vähintään kannattaa luvata luopuvansa muovipusseista, mielellään myös pilleistä ja muovihaarukoista.

Muovista tuli ympäristötietoisen markkinoinnin kärki, kun EU viime keväänä ilmoitti pyrkimyksestään kieltää kertakäyttöiset muovituotteet.

Pian sekä S-ryhmä että Kesko kiirehtivät kertomaan, että korvien puhdistukseen käytettävien vanupuikkojen muovivarsi on osassa tuotteista korvattu kartongilla. Lidl on luvannut poistaa myymälöistään muoviset pillit ja kertakäyttöastiat tämän vuoden aikana, samoin Clas Ohlson.

Nyt yritys ottaa selvän riskin, jos sen järjestämässä tapahtumassa kahvia ryystetään muovimukeista tai haarukoita ei pysty kierrättämään.

– Vielä pari vuotta sitten moni kieltäytyi, kun ehdotit, että yrityksen yleisötilaisuuteen kannattaisi valita hieman kalliimmat mutta kierrätettävät kertakäyttöastiat. Nyt on täysin päinvastoin, sanoo yrittäjä Jussi Pirhonen markkinointitoimisto Tovarista. Markkinointitoimisto auttaa yrityksiä esimerkiksi brändin kehittämisessä, viestinnässä tai näkyvyyden kasvattamisessa.

Kauppa kerää vanhat kynsilakat

Muovista on tullut nopeasti arkkipaha. Mutta onko vanupuikkojen varrella tai kertakäyttöhaarukoilla todellista merkitystä ympäristön kannalta?

Ympäristötietoisuus on kasvava megatrendi, eikä yritys voi enää väistää vastuullisuutta toiminnassaan. Usein julkisuuskynnyksen kuitenkin ylittävät ennemmin yksittäiset markkinointitempaukset kuin pitkäjänteinen ympäristötyö.

Kun Pohjois-Karjalan osuuskauppa PKO alkaa kerätä joensuulaisessa tavaratalossa vanhoja kynsilakkapulloja ja lupaa kierrättää ne asianmukaisesti vaarallisen jätteen keräysastioihin, onko kyse vastuullisuudesta vai mainostempusta?

Sen päättävät loppujen lopuksi kuluttajat.

– Kuluttajat vaativat nyt ympäristöystävällisyyttä. Eivät pelkästään nuoret, vaan myös varttuneemman väen mielipiteet ympäristöasioissa ovat muuttuneet, sanoo markkinoinnin professori Tommi Laukkanen Itä-Suomen yliopistosta.

Vielä ei ole olemassa kovin paljon tutkimustietoa siitä, missä määrin kuluttajat ovat valmiita siirtymään sanoista tekoihin: kuinka paljon enemmän esimerkiksi biopolttoaineesta ollaan valmiita maksamaan.

Valheesta jää kiinni

Toinen kysymys on, osaako kuluttaja erottaa viherpesun eli mainontaan päälleliimatun ympäristöystävällisyyden todellisesta vastuullisuudesta.

Markkinoinnin ammattilaisten mielestä päälleliimatusta ympäristöystävällisyydestä jää helposti kiinni.

– Jos markkinoidaan ympäristökärjellä, sille pitäisi löytyä katetta päivittäisestä toiminnasta ja yrityksen arvoista. Sosiaalinen media toimii totuuskomissiona. Se kyllä tunnistaa löysät lupaukset, sanoo markkinointitoimisto Tovarin toinen perustaja Joona Kotilainen.

Hän arvioi, että lähivuosina ympäristökysymysten painoarvo kasvaa entisestään. Muovin lisäksi toinen kärkiteema on ilmasto.

– Ilmastohuolella ja -teoilla voi vielä nyt saada pienen etulyöntiaseman markkinoinnissa. Parin vuoden kuluttua se on luultavasti normi, josta ei voi tinkiä, Pirhonen sanoo.

Todellisuudessa ilmastovaikutusten laskeminen ja arviointi on hankalaa. Esimerkiksi kauramaidon ja lehmämaidon hiilijalanjäljestä on olemassa monta mielipidettä. Ja vaikka yritys tekisi ympäristöteon, se ei välttämättä kelpaa markkinoinnin välineeksi.

– Eräs yritys vaihtoi toisen pakkausmateriaalin muoviin ympäristösyistä. Hiilijalanjälki pieneni, koska kuljetuskustannukset pienenivät. Tällaisella vain ei ole kovin helppo rehennellä ulospäin, Jussi Pirhonen Tovarista huomauttaa.

Myös ruokaan ja liikkumiseen liittyvät kysymykset ovat tulevia megatrendejä, arvioi professori Tommi Laukkanen. Kestävä ruuantuotanto ja vähäpäästöisempi liikenne puhuttavat lähivuosina, hän uskoo.

Haukut tai kehut, tärkeintä ovat tunteet

Erottautuminen rehellisyydellä voi joskus osoittautua tehokkaaksi markkinoinniksi. Armeijatavaran erikoisliike Varusteleka myy sekä uusia että käytettyjä vaatteita. Yrityksen perustaja Valtteri Lindholmin mukaan yritys “haluaa olla hyvien puolella”.

Lindholm on kuitenkin todennut, että uutta tavaraa ihmisille kauppaava firma on aina epäeettinen ja että Varustelekan tavoitteena on olla sitä mahdollisimman vähän. Tällainen rehellisyys tuntuu vetoavan kuluttajiin.

Ekologisilla arvoilla markkinointi henkilöityy. Koripalloilija Lauri Markkanen ja polttoaineyhtiö Neste kampanjoivat yhdessä ilmastonmuutosta vastaan. Osana kampanjaa Markkanen lupasi luopua punaisen lihan syönnistä ja esiintyi videoilla lämpeneväksi maapalloksi maalatun koripallon kanssa.

Kampanja sai paljon huomiota: yhdet närkästyivät viherpesuksi mieltämästään kampanjasta, toiset ihailivat Markkasen linjauksia ja joitakin ne ärsyttivät. Pääasia kuitenkin oli, että reaktioita saatiin aikaiseksi.

– Jos viesti ei herätä mitään tunteita, se on epäonnistunut, Joona Kotilainen markkinointitoimisto Tovarista.

Sähkötupakan käyttäjillä on suurempi todennäköisyys saada tiettyjä sydänsairauksia kuin niillä, jotka eivät käytä sähkötupakkaa.

Tieto käy ilmi tutkimuksesta, joka julkaistiin torstaina Yhdysvalloissa.

Kun muuttujista oli puhdistettu riskitekijät, kuten ikä, sukupuoli, kolesterolitaso ja tupakointi, sydänkohtaukset olivat 34 prosenttia yleisempiä sähkötupakan käyttäjillä.

Sähkötupakan käyttäjillä oli myös neljänneksen muita korkeampi riski saada sepelvaltimotauti ja 55 prosenttia suurempi todennäköisyys kärsiä masennuksesta tai ahdistuksesta.

– Tietojen pitäisi saada aikaan lisää toimia ja tietoisuutta sähkösavukkeiden vaaroista, sanoo tutkimuksesta vastannut apulaisprofessori Mohinder Vindhyal Kansasin yliopistosta.

Tutkimuksen perusteella sähkötupakan ja sairastumisen välille ei kuitenkaan löytynyt suoraa syy-seuraussuhdetta. Biologisen mekanismin todistamiseksi tarvitaan vielä lisätutkimusta.

– Perinteinen tupakointi aiheuttaa merkittävästi korkeamman sydänkohtauksen riskin kuin sähkötupakka, mutta se ei tarkoita, että sähkötupakan käyttäminen olisi turvallista, Vindhyal sanoo Science Dailyn mukaan.

Tutkittua tietoa sähkötupakan terveysvaikutuksista on ollut tähän mennessä melko vähän. Sähkösavukkeita on ollut olemassa vasta 2000-luvun alusta alkaen.

Lisää aiheesta:

Tupakan haitat myönnettiin, mutta tupakkayhtiöiden bisnes ei järky – "Sähkösavuke on seuraava tappaja", sanoo professori

Sähkötupakan höyryjä on päästelty Suomessa kymmenisen vuotta, mutta tietoa tuotteesta on yhä vähän

Tutkimus: Sähkötupakalla mahdollisesti samoja sydänvaikutuksia kuin varsinaisella tupakalla

13 neliötä, kaksi makuuhyttiä, kylpyhuone, keittiö ja olohuone. Keittiössä on kaasuhella ja olohuoneen nurkassa pieni dieselkamiina. Muovilaatikossa on tacokuoria, soijarouhetta ja porkkanoita.

Juho Karhun, 32, koti s/y Sylvia keinuu tuulessa vuonon pohjalla Bergsfjordin vieraslaiturin päässä. Karhu purjehti viime kesänä Suomesta Pohjois-Norjaan. Keväällä, sitten kun jäätilanne antaa myöten, matka jatkuu Barentsinmeren poikki Huippuvuorille.

Kaamosaikaan pimeä laskeutuu Bergsfjordiin jo varhain iltapäivällä. Olosuhteet ovat arktiset. Vuoden alussa lämpötila on kymmenen pakkasasteen tienoilla, mutta tuuli puhaltaa 18 metriä sekunnissa.

Karhua ei kuitenkaan palele, päin vastoin.

– Kyllä se tekee aina vähän onnelliseksi, kun aamulla herää, kömpii ulos ja kannella on kymmenen senttiä lunta, Karhu sanoo.

Talvella veneessä eläminen vaatii sopeutumista. Aamulla herätessä lämpömittari saattaa näyttää kahdeksaa astetta. Kun laitureiden vesiletkut ovat jäässä, ei auta muu kuin marssia kanistereiden kanssa lähimmän talon ovelle.

Bergsfjordin kalastajakylässä asuu noin 60 ihmistä. Laiturin päässä majaileva laskija käy kyläläisille nopeasti tutuksi. Paikallisen majoitusliikkeen pitäjä jättää kotitalonsa oven auki lähtiessään – jos Karhu haluaa käydä vaikka suihkussa.

Pohjois-Norjaan purjehtiminen ei ole ensimmäinen kerta, kun Karhu on liikkunut lumen perässä.

Karhu lähti Innsbruckiin opiskelemaan vuonna 2005. Sen jälkeen talvet kuluivat Alpeilla, kesät Suomessa. Opiskelijaelämästä Karhu siirtyi suoraan veneeseen. Ylimääräiset tavarat olivat jo valmiiksi kavereiden häkkivarastoissa. Ammatiltaan Karhu on kääntäjä, mikä mahdollistaa työskentelyn veneestä käsin.

Veneessä asuminen ei näyttäydy Karhulle erityisen askeettisena.

– Itse olen sopeutunut tähän helposti. Ehkä voisi olla mahdollista, että länsimaat voisivat sopeutua vähän minimalistisempaan elämäntyyliin ja hankkia nautintoa ja onnellisuutta jostain muualta, Karhu pohtii.

”Ei voi lähteä kokeilemaan, pysyykö pystyssä”

Purjehtiminen on hidasta, toisinaan pitkästyttävääkin. Kokoelma hetkiä, jolloin mitään ei tapahdu – kunnes jotain rikkoutuu tai menee pieleen.

Vapaalasku on jotain muuta. Karhun mukaan hienoimpia asioita laskemisessa on se, ettei tehdessä ajattele tai tunne mitään. Ei iloa, ei pelkoa. Laskeminen on puhdasta keskittymistä.

– Ei voi lähteä kokeilemaan, pysyykö pystyssä. Pitää tietää, että se onnistuu, Karhu sanoo.

Laskemista ja purjehtimista yhdistää kuitenkin ainakin yksi asia. Molemmissa luonto on se, joka määrää.

– En ajattele, että luonto on vihamielinen, mutta se on välinpitämätön sen suhteen, miten ihmiselle käy. Oman pienuutensa kyllä huomaa, Karhu sanoo.

.

Hiljattain Karhu alkoi laskea entistä enemmän yksin. Silloin riskit ovat suurempia, mutta samalla myös onnistumisen tunne kasvaa.

– Yksin laskemista ei kukaan ikinä menisi suosittelemaan, enkä itsekään voi sitä kenellekään suositella, Karhu sanoo.

Järjestelmällinen suunnittelutyö on osa vapaalaskua. Tärkein turvallisuusvaruste on tietokone. Sen avulla selvitetään jyrkkyyskartat, sää- ja lumivyöryvaaraennusteet sekä satelliittikuvat.

– Vapaalaskussa riskit pitää tunnistaa, ja niitä pitää verrata omaan riskinsietokykyyn. Kun vaarat on tunnistettu, on mietittävä, miten varma omasta arviostaan on. Jäljelle jää aina jäännösriski, jonka suuruutta voi omalla toiminnallaan yrittää säädellä.

Laskija laukaisee vyöryn

Kun Karhu laukaisi lumivyöryn ja joutui sen kyytiin vuonna 2009, ensimmäisenä tuli epäusko.

– En kerta kaikkiaan uskonut, että se paikka olisi voinut laueta ja vyöryä. Päätös laskea siitä, mistä me laskimme oli sellainen, mistä en voi sanoa, ettenkö tekisi samanlaista päätöstä uudestaan, Karhu sanoo.

Etukäteisvalmistelut oli tehty huolella ja lumivyöryriski oli pienin mahdollinen. Samasta kohdasta ehti laskea kaksi Karhun ystävää. Kolmannen laskijan kohdalla paikka laukesi.

Karhu vyöryi lumimassan mukana yli puolen kilometrin matkan. Kaikeksi onneksi laskija päätyi vyöryn päätteeksi lumimassan päälle. Karhun kokemuksen mukaan jo keskisuuressa vyöryssä uimisliikkeiden tekeminen lumimassan pinnalla pysymiseksi on mahdotonta.

– Ei kannata huijata itseään, että siinä olisi jotain tehtävissä, Karhu toteaa.

Laattalumivyöryssä lumikerrosten välissä oleva heikko kerros pettää, ja laatta lähtee liikkeelle. Oikeissa olosuhteissa vastaavanlaisen vyöryn nopeus voi ylittää 130 kilometrin tuntinopeuden.

– Joitain poikkeustapauksia lukuun ottamatta lumivyöryt, joihin laskijat joutuvat, ovat heidän itsensä laukaisemia. Ehdottomasti tärkein osa on se, että varmistat, ettei sitä pääse tapahtumaan.

Lumivyöryssä hautautumisen lisäksi riskeinä ovat vammat, jotka aiheutuvat lumimassojen riepotellessa laskijaa.

Hätävarusteita käytetään siinä tapauksessa, että jotain on jo mennyt vikaan. Laskijan perusvarusteisiin kuuluvat lumivyörylähetin, lapio ja taitettava sondi, joiden avulla laskukaveri voidaan paikantaa ja kaivaa esille. Lumen alle joutuneen laskijan selviämismahdollisuudet alkavat heikentyä kuitenkin jo 15 minuutin jälkeen, kun hautautuneen ulos hengittämä hiilidioksidi alkaa syrjäyttää kasvojen edessä olevaa happea.

Lisäksi Karhulla on selässään lumivyöryreppu. Repun kahvaa vetämällä ilmatyynyt täyttyvät sivusuuntaan ja laskijan tilavuus suurenee. Repulla pyritään vähentämään riskiä hautautua lumivyöryn alle. Repusta löytyy myös ensiapupakkaus ja hätämakuupussi, jossa pystyy yöpymään lumihangessa ja säilyttämään ruumiinlämmön.

Huippuvuorilla jääkarhu-uhka on todellinen, ja silloin laskuseurueella on oltava mukanaan myös ase.

Vapaalaskussa päätöksenteon on oltava rationaalista, vaikka se ei aina ole helppoa. Omia valintojaan on arvioitava kriittisesti. Laskun onnistuminen ei välttämättä tarkoita, että päätös laskea oli oikea. Karhu pitää itseään konservatiivisena päätöksentekijänä – niin kuin moni muukin vapaalaskija.

– Varmaan kaikki vapaalaskijat ovat sitä mieltä, että he ovat konservatiivisia päätöksentekijöitä. Kyse on kuitenkin omasta terveydestä, Karhu sanoo.

Riskejä voi kuitenkin hallita vain tiettyyn pisteeseen asti.

Luonnolle ei voi sanella ehtoja.

Perjantai-dokkari: Juho - vapaa laskija nyt Areenassa.

Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri on tehnyt kantelun aluehallintovirastoon kotihoidon asiakkaan palokuolemasta.

Etelä-Saimaa kertoo menehtyneen naisen olleen täysin sokea ja lähes kuuro sekä muutenkin toimintakyvyltään rajoittunut.

Uhrin omaiset kertoivat Etelä-Saimaalle, että palo sai alkunsa mikroaaltouunista. 96-vuotias oli laittanut mikroon vääränlaisen astian, joka oli syttynyt tuleen. Tuli tarttui sokeaan naiseen, kun hän otti palavan astian mikrosta.

Imatralla 96-vuotias nainen menehtyi viime viikon maanantaina rivitaloasunnon tulipalossa saamiinsa vammoihin.

Omaiset olivat hakeneet yksin asuvalle naiselle hoitopaikkaa useita kertoja Eksotelta, mutta sitä ei oltu myönnetty.

Näkemykset eroavat, siksi kantelu

Terveys- ja vanhustenpalvelujen johtaja Tuula Karhula kertoo, että Eksoten näkemykset eroavat omaisten näkemyksestä. Eksote on pyytänyt aluehallintovirastoa selvittämään, onko sosiaali- ja terveyspiiri toiminut oikein.

Joutseno-lehden mukaan hallintojohtaja Keijo Siiskonen arvioi Eksoten toiminnan olleen lain- ja asianmukaista. Eksoten hallitus keskusteli asiasta ja kotihoidon tilanteesta yleisesti.

Tällä hetkellä tapausta tutkii aluehallintovirasto ja apulaisoikeusasiamies. Lisäksi pelastuslaitos tekee omaa palokuolemaselvitystä.

Eksoten kantelusta aluehallintovirastoon kertoi ensimmäisenä Joutseno-lehti.

Helsingin käräjäoikeus on tuominnut stylisti Teuvo Lomanin lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä vuoden ja 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä lisäksi 90 tunnin yhdyskuntapalveluun.

Lisäksi Loman joutuu maksamaan uhrille korvauksia 10 000 euroa.

Käräjäoikeuden mukaan 13-vuotiaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on tapahtunut vuonna 1999. Asia käsiteltiin oikeudessa juuri ennen syyteoikeuden vanhentumista.

Oikeuden päätös on asian arkaluonteisuuden vuoksi suurimmaksi osaksi salainen.

Tuomio ei ole lainvoimainen.

Lue lisää lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista:

Lasten saalistajat

Tutkijat ovat yllättyneet tutkimustuloksesta, jonka perusteella Grönlannissa sataa vettä kesän lisäksi talvella.

Sade on yleistynyt Grönlannissa, mikä nopeuttaa jääpeitteen sulamista. Aiemmin talviaikainen lumisade on korvannut jääpeitteen ohenemista kesäaikaan.

Grönlannin jäätiköihin on varastoitunut valtava määrä makeaa vettä. Jos Grönlannin jääpeite sulaisi kokonaan ilmaston lämpenemisen seurauksena, merenpinta nousisi arviolta seitsemällä metrillä.

Tutkimus on julkaistu vertaisarvioidussa Kryosphere-tiedelehdessä. Tutkimuksesta kertoo Britannian yleisradioyhtiö BBC.

Tutkijat tarkastelivat satelliittikuvia, jotka on otettu jäätiköistä kesäaikaan, ja vertasivat niitä sääasemilta saatuihin tietoihin sateiden ajankohdasta.

Tutkimuksessa selvisi, että kun talvisateita tuli 1970-luvun lopulla pari kertaa vuodessa, vuonna 2012 niitä oli vuodessa jo 12 kertaa.

Sade muuttaa jään rakennetta alttiimmaksi sulamiselle. Jäästä tulee talvisateiden seurauksena pehmeämpää ja tummempaa, jolloin se sitoo enemmän auringon lämpöä ja sulaa kesän tullessa entistä nopeammin.

Merenpinnan nousu johtuu tällä hetkellä pääasiassa meriveden lämpölaajenemisesta maailman lämpötilojen noustessa. Jäätiköiden sulamisen osuus merenpinnan nousuun on ollut pienempi.

Tutkijat kuitenkin pelkäävät, että jäätiköt alkavat sulaa entistä nopeammin ilmaston lämpenemisen seurauksena.

Kommentointi on mahdollista Yle-tunnuksilla klo 22 asti.

Lisää aiheesta:

Suomalaisnuorten ilmastokokous vaati poliitikoilta ripeitä päätöksiä – "Ilmastonmuutos ei odota parempia taloudellisia aikoja tai uusia innovaatioita"

26-vuotias Sussi herää sydämentykytyksiin ilmastonmuutoksen takia – Tanska on ilmastopolitiikan mallimaa, mutta nuoret vaativat päättäjiltä enemmän

On kirkas päivä kevättalvella 2019. Hanki on niin korkeaa, että siinä tarpoessa lunta menee saappaanreunasta sukkiin asti.

Edessä on ovi, ja sitä on pakko lähestyä. Postiluukussa lukee: “Pasanen.”

Ovikelloa soittaessa sen ääni kajahtaa vaimeasti asunnossa. Ikkunasta näkyy liikettä, ja ovi avataan viiveellä.

Tauno Pasasen, 85, kasvot ovat tunnistettavat vanhoista lehtiartikkeleista. Vuodet ovat kylläkin vierineet.

Ovenpielessä käy viima ja sukat uhkaavat kastua lumisissa saappaissa, mutta kysymyksiä olisi. Montakin. Ne kaikki sakkaantuvat päässä yhdeksi möykyksi, kun miestä kättelee.

Kysymykset joutuvat kuitenkin odottamaan.

Pasasen asunnossa soi radio. Sieltä kuuluu kovaäänistä hanurimusiikkia.

Radio soi Pasasen kotona myös toisena kirkkaana talvipäivänä, maaliskuun seitsemäntenä 50 vuotta sitten Pihtiputaalla. Tuo yksityiskohta on kirjattu erikseen keskusrikospoliisin tutkintapöytäkirjaan.

Sävelradio oli jäänyt soimaan, kun Pasanen ampui pihalleen neljä poliisia.

Miksi... Miksi?

Vanhat lehtileikkeet kertovat sanojen kaikuneen pienviljelijä ja sekatyömies Tauno Pasasen sellissä, kun hänen vaimonsa pääsi tapaamaan miestään surmateon jälkeen.

Kysymys on toistunut pitkin Pihtipudasta mustana perjantaina 1969.

Miten kukaan olisi voinut ennakoida, että Pihtiputaasta, ja vielä täysin tuntemattomasta Korppisten sivukylästä tulisi kuuluisa Suomen vakavimpien poliisisurmien näyttämönä?

Miksi?

Pihtiputaalla vietetään maalaiselämää

Pihtipudas. Jo nimi kuulostaa siltä, että se voisi olla keksityn pikkukylän nimi komediassa.

1960-luvun Pihtipudas oli kylien rypäs, jonka asukkaat tunsivat toisensa lapsuudesta saakka. Maito haettiin tonkassa kaupasta, vettä sai kaivosta, leipä tehtiin itse.

Kylillä ei voinut heittää kiveäkään osumatta johonkin Pasaseen. Sukunimi oli yleinen. Oli traktorinkuljettaja Pasanen, kotiapulais-Pasanen, toinen traktorinkuljettaja Pasanen – ja tietysti pientilallinen Tauno ja hänen vaimonsa Liisa Pasanen, jotka asuivat sivukylässä Korppisissa, Tienhaaran tilalla.

Maantien varrella oli Tyynelän talo, ja edelleen sen ohi mennessä sijaitsi Onnela.

Niiden rauha rikkoontuisi peruuttamattomasti.

Vuonna 1965 maisemiin saapui karstulalainen nuorempi konstaapeli, jonka nimi löytyy surmanluotien tutkintapöytäkirjasta yhtenä todistajista. Hän on nyt 82-vuotias Erkki Reini. Poliisi, joka oli Pihtiputaalla töissä vielä vuosi ennen kauhutapahtumia – ja jonka tilalle palkattu virkaveli ammuttiin.

Totta kai Reini miettii tapahtumia yhä.

Piskuisella Pihtiputaalla ei ollut paljoa, mutta oli kirkko ja poliisiasema, pientiloja, lehmiä ja osuuskauppa – ja noin 7000 kyläläistä.

– Siellä oli hyvin miellyttävä vastaanotto, Reini muistelee.

Sinisilmäinen, pitkänhuiskea konstaapeli tunnistettiin varmasti nopeasti Pihtiputaan ulkopuolelta tulleeksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: kylä otti omakseen.

– Ihmiset olivat hyvin aitoja. Minulle jäi mielikuva, ettei kellään Pihtiputaalla ollut ennakkoluuloja tulijoita kohtaan.

Kyläläiset keittävät pontikkaa Helsinkiin saakka

Reinin työkumppaneita olivat konstaapelit Väinö Viinikainen, Veikko Riihimäki, Onni Saastamoinen ja Pentti Turpeinen. Kolmen viimeisen nimet on sittemmin kaiverrettu muistokiveen Pihtiputaan kirkon edustalla.

Konstaapelien tehtäviin kuului puuttua lähinnä pieniin varkauksiin sekä liikenneonnettomuuksiin ja kotihälytyksiin.

– Mutta yleensä ne selvitettiin puhumalla. Se oli lähtökohtamme, Reini kertoo.

Kyläläiset keittivät pontikkaa ahkerasti. Sitä välitettiin Reinin tietojen mukaan Helsinkiin asti. Poliisi kävi joskus särkemässä laittomia pontikankeittovälineitä metsissä, mutta kuulustelut osoittautuivat pulmalliseksi.

– Jos jostakusta meni kysymään jotain kielteistä, kukaan ei tiennyt mitään. Tai ei halunnut puhua, vaikka tiesi, Reini toteaa.

Minulle jäi mielikuva, ettei kellään Pihtiputaalla ollut ennakkoluuloja tulijoita kohtaan. Erkki Reini

Hän tulkitsi, että kyseessä ei ollut vihamielisyys poliisia kohtaan, vaan kyläläisten tapa puhaltaa yhteen hiileen.

Jos joku kyläläisistä aiheutti häiriötä, hän lähti konstaapelien matkaan. Niin teki Tauno Pasanenkin erään kerran, kun konstaapelit Reini ja Turpeinen kävivät noutamassa hänet kotoaan rettelöinnin takia, kaksi vuotta ennen surmanluoteja. Silloin Pasanen oli riehunut juopuneena oman kotinsa saunassa, ja Pasasen Liisa-vaimo oli soittanut virkavallan hätiin.

Tuota tilannetta Reini joutui muistelemaan myöhemmin poliisikuulusteluissa.

Surmien tutkintapöytäkirjasta selviää, että kylillä huhuttiin yleisesti Pasasen poliisia kohtaan tuntemasta kaunasta, ja miehen kerrottiin uhkailleen erityisesti konstaapeli Turpeista. Turpeisen vaimo kertoi myöhemmin poliisille, että hänen miehensä oli pohtinut, milloin joutuu lähtemään Pasasen tilalle viimeisen kerran.

Erään todistajan mukaan Pasanen oli sanonut saunavälikohtauksen jälkeen naapurilleen: “Eivät toista kertaa hakkaa.” Hänen mielestään poliisit olivat tehneet hänelle saunassa väkivaltaa.

Mutta aamuun mennessä Pasanen oli rauhoittunut. Poliisille hän väitti myöhemmin, ettei kukaan osapuolista kantanut kaunaa tapauksen jälkeen.

Vuonna 1968 Reini sai kutsun Karstulan poliisivoimiin. Tilalle palkattiin konstaapeli Mauno Poikkimäki. Reini oli kotona, kun vuoden päästä, maaliskuisena pakkaspäivänä radiosta kantautui murskaavia uutisia.

Pihtiputaan rauha oli peruuttamattomasti revitty rikki.

Musta perjantai koittaa

Maaliskuun toinen viikko alkoi Pasasen tilalla huuruisena.

Lunta oli kirotusti.

34-vuotiaan Tauno Pasasen niskassa painoivat mökkivelka, työttömyyskortisto, niukkuus. Neljä lasta piti hoitaa ja lehmille saada heinää.

Keskusrikospoliisin tutkintapöytäkirjan mukaan syyte pontikan laittomasta valmistuksesta tuli alkuviikosta. Pasanen oli valmistellut alkoholia jo pari viikkoa sitten kahden muun kyläläisen kanssa.

Pontikkaämpäri aukesi maanantaina.

Tiistaina Pasanen kävi kirkonkylässä ja nappasi siellä valtion viinaa. Sen jälkeen jatkui pontikalla tissuttelu joka ikinen päivä.

Torstaiyönä ei Pasasilla nukuttu. Yksi tilan kolmesta lehmästä osoitti merkkejä siitä, että se oli aloittamassa poikimisen.

"Kuka mies olisi valvonut lehmän poikimisen tähden koko yön navetassa. Tauno valvoi", Pasasen äiti Martta Pasanen kertoi Helsingin Sanomille muutama päivä myöhemmin.

Pontikkaa kului.

Perjantaiaamu valkeni.

Perjantaina aamupäivällä Pasasen vaimo Liisa oli laittamassa ruokaa ja vanhin poika oli talossa. Kolme muuta lasta olivat naapurissa ja sukuloimassa. Oli hiihtolomaviikko.

Pasanen palasi naapurista, jossa oli ollut irrottamassa lumeen juuttunutta traktorinrekeä.

Riita syttyi jostain – Liisan myöhemmän kertomuksen mukaan perheen pojan heitettyä lapasensa uunille.

Tauno Pasanen kimmastui ja nousi pöydästä.

Liisa ja poika pakenivat talosta. Pasanen otti tuvan seinältä kiväärinsä ja etsi käsiinsä patruunat. Hän ampui eteisen lattiaan ja toisen kerran pihalla ilmaan tarkoituksenaan pelotella perheenjäseniään, jotka olivat jo sadan metrin päässä viipottamassa pitkin tietä.

Sitten Tauno Pasanen lähti perheensä perään.

Tutkintapöytäkirjan mukaan Liisa Pasanen pakeni poikansa kanssa Tyynelän taloon, lähistöllä olevan maanviljelijän ja tämän vaimon luo. Hän kielsi ketään soittamasta poliisia. Liisa tiesi vanhastaan, että miehensä rauhoittuisi, kun saisi olla yksin. Äiti ja poika menivät Tyynelän talon uunin taakse piiloon.

Tauno Pasanen kävi ovella, mutta kun häntä ei päästetty sisään, hän palasi kotiinsa.

Pontikkaa kului jälleen.

Vanha tuttu kävi Pasasen kodin ovella. Pasanen pyysi, ettei poliiseja hälytettäisi paikalle, mutta hänen kädessään olevasta kivääristä ei puhuttu.

Tyynelän talon emäntä oli kuitenkin sillä välin soittanut poliisit. Liisa kertasi tapahtumat neljälle konstaapelille ja kehotti heitä varomaan aseistautunutta miestään.

Tutkintapöytäkirjassa Liisa kertoi poliisien vastanneen naurahtaen: Kyllä he tällaisella joukolla pärjäävät.

Puolen tunnin kuluttua tuttunsa lähdöstä Tauno Pasanen katsoi ulos ikkunastaan. Useita miehiä oli tulossa pihapolkua pitkin talolle päin. He olivat peräkkäin jonossa ja lähekkäin toisiaan.

Pasanen näki heti, että miehet olivat Pihtiputaan poliiseja. Konstaapeli Onni Saastamoisella oli päässään poliisin virkalakki, mutta muutoin poliisit olivat siviiliasuissaan.

Pasanen latasi kiväärinsä.

"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois"

Pasanen survaisi kiväärinpiippunsa eteisen ikkunalasin läpi.

Ensin hän ampui kymmenien metrien päästä 33-vuotiaan Pentti Turpeisen, joka kaatui Veikko Riihimäen kanssa polulle kuin saman laukauksen lävistämänä. 37-vuotias Onni Saastamoinen hyppäsi polulta sivuun.

Seuraavaksi hän ampui 53-vuotiaan Riihimäen. Myöhemmin lääkärinlausunnossa selvisi, että Turpeinen ja Riihimäki kuolivat heti.

31-vuotias Mauno Poikkimäki pyrki ampumista pakoon ryömimällä lumessa yksinäisen kuusen taakse. Pasanen siirtyi eteisestä kamariin ja ampui Poikkimäkeä.

Pasanen latasi aseensa uudelleen ja käveli pihalle. Siellä hän ampui uudestaan Poikkimäkeä ja Saastamoista. Myöhemmin hän kertoi poliiseille, että Saastamoinen oli laukauksen kajahtaessa ähkäissyt. Pasanen oli tähdännyt tätä rintakehään.

Sekään ei riittänyt. Pasanen kävi jälleen ampumassa puun juurella olevaa Poikkimäkeä lähietäisyydeltä päälakeen.

Sitten Pasanen kävi katsomassa maassa makaavia miehiä.

Hän kertoi myöhemmin kuulusteluissa tunnistaneensa silloin kasvoilta juuri ampumansa Turpeisen ja Saastamoisen. Saastamoisen kanssa hän oli hiihtänyt lapsena kilpaa. Turpeisen kanssa hän oli joutunut asioimaan aikaisemminkin pontikankeiton takia ja riehuttuaan kotisaunassaan.

Kiväärinsä Pasanen iski konstaapeli Turpeisen viereen hankeen ja asetti panoslippaan tämän hartioille. Sitten Pasanen eteni Tyynelän taloon.

Poliisit eivät olleet ampuneet laukaustakaan.

Tyynelän isäntä kertoo tutkintapöytäkirjassa havahtuneensa keskipäivällä ammuskelun ääniin. Pian Pasanen saapui tuvan ovelle, joka avattiin hänelle.

Pasanen totesi isännälle:

– Kuule, meillä ei ole ollut mitään vihaa.

– Ei ole ollut, vastasi Tyynelän isäntä.

Silloin Pasanen sanoi:

– Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois, siellä on neljä poliisia syrjällään.

Kylä menee sekaisin

Nimismies Reijo Heikkinen soitti Tyynelän isännälle takaisin kaksi kertaa. Hän ei ollut uskoa tämän ilmoitusta tapahtuneesta.

Viranomaisia odotellessaan Pasanen istui rauhallisena ja tekoaan katuvana Tyynelän tuvassa. Maanviljelijän pojan todistuksen mukaan Pasanen oli itkenyt jatkuvasti. Kiväärin hän kertoi jättäneensä konstaapeli Turpeisen viereen ja lisäsi talon isännälle: "Siinä on pyssy jos tarvitset."

Sairaankuljetusauto kurvasi paikalle, ja sen nuori kuljettaja kävi tutkimassa maassa makaavat kylän konstaapelit. Kaikki neljä poliisia todettiin kuolleiksi. Heidät kuljetettiin hangelta pois hevosvaunuilla.

Lopulta paikalle saapui vanhempi konstaapeli Väinö Viinikainen.

Hän oli Pihtiputaan ainoa elossa oleva poliisi.

– Nyt kyytiin!

Nuorempi konstaapeli Heikki Häyrinen oli viettämässä vapaapäivää Jyväskylässä, kun törmäsi partiokaveriinsa, joka huudahti poliisiautosta. Häyrinen napattiin partion mukaan, ja pian hän oli matkalla Pihtiputaalle.

Matkan varrella poliisiradiosta kerrottiin, että surmaaja oli otettu kiinni ja viety Pihtiputaan poliisiasemalle.

Pelko hiipi nuoren konstaapelin mieleen. Mistä hän olisi voinut ennustaa, että vapaapäivä katkeaisi Suomen verisimpiin poliisisurmiin?

Partio ajoi suoraan Pihtiputaan poliisiasemalle. Kylässä oli täysi tivoli päällä.

Poliisiaseman pihassa oli autoja, väkeä, kuvaajia. Partion noustessa autosta ja edetessä asemalle he huomasivat, että paikalle ehtineet virkaveljet olivat lukinneet oven.

– Tilanne siellä oli aika kireä, muistelee nyt 75-vuotias Häyrinen kotonaan Konnevedellä.

Häyrinen päätyi viettämään paikkakunnalla noin kuukauden päivät komennuksella. Surmattujen poliisien tilalle tarvittiin miehiä.

Koko Suomi kuulee Pihtiputaasta

Keskusrikospoliisin tutkijaryhmä saapui Pihtiputaalle. Näky Pasasen tilalla oli järkyttävä: lumessa oli neljä kuoppaa, joihin oli valunut valtavasti verta.

Poliisit kävivät kuulustelemassa vielä tokkuraista ja jonkin verran juopunutta Pasasta sellissä. Surmatöistä ei ollut ehtinyt kulua kuin pari tuntia.

Tutkintapöytäkirjan kirjoittaneen komisario Arto Hokkasen kysyessä Pasaselta, hänkö oli tappanut ihmisiä, Pasanen vastasi kierrellen: "Niin kait ne minua syyttää."

Kuulusteluissa Pasanen kiisti, että hänellä olisi ensimmäisen laukauksen ampuessaan ollut tarkoitus tappaa ketään. Kertomansa mukaan hän ei aluksi tähdännyt tarkoin eikä ketään erityisesti. Hän oli olettanut poliisit ikkunastaan nähtyään, että he olivat tulossa tappamaan hänet.

Miksi hän jatkoi ampumistaan?

Poliisien lesket kysyivät surmaajalta samaa poliisiaseman sellissä. Paikalla ollut Apu-lehden reportteri kirjoitti tuolloin Pasasen miettineen asiaa itsekin.

Miten hän saattoi tehdä sellaisen teon?

Sitä Pasanen ei osannut selittää.

Uutinen surmatöistä tavoitti koko valtakunnan. Poliisien vaimojen taloihin sateli suruvalitteluja. Presidentti Urho Kekkonen lähetti osanottonsa.

Neljä naista oli jäänyt leskeksi, kahdeksan alaikäistä lasta menetti isänsä.

Tapahtuman syytä alettiin kuumeisesti kartoittaa.

Tutkintapöytäkirjassa eräs Pasasen tuttavista kertoi, että miehen ammuntataidot olivat hämmästyttävät. Kerran Pasanen oli ampunut lentoon lähteneen sorsan noin sadan metrin päästä kiväärillään.

Useita todistajia kuultiin, ja Pasasesta piirtyi yksimielinen kuvaus. Selvin päin mitä parhain mies, perheelleen hyvä ja avulias – humalassa ennalta-arvaamaton ja aggressiivinen.

Pasasen humalatila oli lääkärien mukaan ollut tekohetkellä keskivahva, 1,21 promillea. Tosin hän oli karaistunut alkoholin käyttäjä: poliiseille Pasanen oli kertonut ottaneensa viinaa kymmenenvuotiaasta saakka (Ilta-Sanomat). Helsingin Sanomat uutisoi surmien jälkeen Pasasen saaneen aikanaan potkut Kymi-yhtiöltä juopottelun takia.

Kuulusteluissa Pasanen kertoi, että oli ennen kohtaamista poliisien kanssa harkinnut itsensä surmaamista. Syynä olivat toistuvat huolet viinan kanssa.

Huhut kaunoista jatkuivat. Pari vuotta ennen poliisisurmia sattunut välikohtaus Pasasen ja konstaapelien välillä kotisaunassa nostettiin esiin. Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Erkki Reinin ja Pentti Turpeisen hakiessa miestä saunasta riehumasta oli jompikumpi lyönyt Pasasta nyrkillä laittaessaan tätä rautoihin.

Reini kertoo, ettei väite pidä paikkaansa. Pasanen harasi vastaan saunan ovella, mutta käveli lopulta itse saunalta pukeutumaan.

– Me emme lyöneet, eikä lyönyt Pasanen, Reini muistaa yhä.

Pasasen mielentilatutkimus valmistui vuosi surmien jälkeen. Vuoden 1996 Ilta-Sanomat raportoi tutkimuksen löytäneen Pasasesta “primitiivisenä ilmiönä voimistuvan paranoidisen vihamielisyyden." Sen mukaan poliisit olivat Pasaselle vihollisia, vastapuolen joukkoa.

Mutta Pasanen kiisti kaunan kerta toisensa jälkeen surmien jälkeisissä kuulusteluissa.

Vielä silloinkin, kun asia nostettiin esiin 40 vuotta tapahtumien jälkeen (Alibi), Pasanen kielsi poliisivihan. Siitä ei saatu syytä teolle.

Tauno Pasanen tuomittiin Pihtiputaan välikäräjillä elinkautiseen kuritushuoneeseen sekä maksamaan lukuisia korvauksia. Tapauksesta kertovassa kirjallisuudessa hänen kerrotaan katuneen tekojaan syvästi niin oikeudenkäynnissä kuin vankeudessa, ja hän kertoi myöhemmin Alibin haastattelussa sovittavansa tekojaan loppuelämänsä.

Pihtiputaan poliisisurmien jälkinäytös oli kuitenkin vasta alkamassa, kun Pasaselle luettiin tuomiota.

Tauno Pasanen saa armahduksen

Viina se ol' kaiken pahan alku meijän perreessä.

Sanat ovat elokuvan Kahdeksan surmanluotia _-_motto (Elonet).

Kun Pihtiputaasta tuli surujen kylä keskellä kirkasta päivää, oli elokuvaohjaaja Mikko Niskanen vierailulla lähipitäjässä. Entisen elokuvaprojektinsa takia kriisiytynyt Niskanen kuvaili surmauutista kuin sähköiskuksi itselleen. "Tajusin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu", Niskanen oli todennut (Elonet).

Hän halusi kuvata tapahtumat elokuvaksi – eikä voinut aavistaa, miten valtava vaikutus sillä olisi Pihtiputaan surmien puinnissa.

Paikkakuntalaiset ja poliisit suhtautuivat filmin tekemiseen varsin varauksellisesti. Niskanen oli kuitenkin päättänyt, ettei kuvaisi elokuvassaan poliiseja yksilöinä. Konstaapeleista tehtiin kasvoton ja nimetön virkavallan käsite, jota vastaan elokuvan päähenkilö, Pasi, taistelee.

Niskasen tulkinnassa köyhä pienviljelijäperhe pyristelee jatkuvassa ahdingossa, ja viinankeitosta tulee yhteiskunnallinen protesti, erityisesti poliiseja kohtaan (KAVI). Päähenkilö Pasi on sosiaalisesti ja taloudellisesti jatkuvassa epätoivon loukussa. Pasi ampuu neljä poliisia pihalleen, ja Niskanen käytti elokuvassaan aitoa materiaalia Saastamoisen, Riihimäen, Poikkimäen ja Turpeisen hautajaisista. Myös tapauksen tutkintapöytäkirja oli Niskasen hallussa.

Elokuva sekoittui todellisuuteen.

Pasanen oli saanut ymmärrystä osakseen lehtien keskustelupalstoilla jo ennen elokuvaa olosuhteidensa takia. Julkinen myötätunto tuntui vain kasvavan elokuvan myötä.

"Filmin nähtyään tuskin kukaan ajattelee Pasasta murhamiehenä, vaan pikemminkin kärsivänä ihmisenä", muotoiltiin Apu-lehden elokuvakatsauksessa 1981. Seuraavana vuonna lehti kutsui Pasasen tekoa mielipuoliseksi teoksi, mutta myös yhteiskunnalliseksi protestiksi.

Kahdeksan surmanluotia oli käännekohta, jonka jälkeen tappajan kuva muuttui "pahan ruumiillistumasta rikkinäiseksi ihmiseksi", olosuhteiden uhriksi, arvioi puolestaan sosiologi Matti Virtanen Mikko Niskasen töistä kertovassa kirjassa.

Myötätuntoa herui presidentiltäkin. Vuonna 1982 Apu kertoi Urho Kekkosen kirjoittaneen Pasaselle yksityisen kirjeen tapahtumien jälkeen.

Hän oli kertonut ymmärtäneensä Pasasen kovaa elämänkohtaloa.

Kahdeksan surmanluotia näytettiin Tauno Pasaselle Turun vankimielisairaalassa huhtikuussa 1971, kaksi vuotta surmien jälkeen.

Niskaselle Pasanen oli sanonut elokuvasta: "Tää on niin totta, että minua välillä naurattaa ja itkettää. Näin se ol elämä siellä. Se ol niin tarkkaan kuvattu tuo minun elämänkohtalon, että se on ku suoraan minun sielustan revästy." Elokuvasta kertovassa kirjassa tosin todetaan, että Pasanen myöhemmin kritisoi yksityiskohtien ristiriitaisuutta Kahdeksan surmanluodin ja oman elämänsä välillä.

"Olen allekirjoittanut armahdusanomuksen tekemällä elokuvan", sanoi Mikko Niskanen lehdistölle vuosia myöhemmin, kun elokuvaa näytettiin taas televisiossa (Ilta-Sanomat). Armahdusanomuksia tehtailivat muutkin: Pasasen perhe, vankitoverit, ja Pasanen itse.

Vuonna 1982 silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto armahti Tauno Pasasen.

Pihtiputaan poliisisurmaaja oli vapaa.

Paluu kysymyksiin

Vanhojen lehtitietojen mukaan Pasanen eli hiljaiseloa pitkään vapautuksensa jälkeen. Pihtiputaan tilan oli Liisa jo myynyt, ja talo purettiin myöhemmin.

Vuosien varrella Pasanen erosi Liisasta, mutta kaksikko pysyi tiiviissä väleissä. Pasanen sai Liisasta usein myös seuraa jatkuvalle juomiselleen.

14 vuotta vapautumisensa jälkeen, vuonna 1996, Ilta-Sanomissa uutisoitiin Pasasen hälyttäneen kotiinsa poliisin.

Hän oli kuristanut Liisan hengiltä 2,4 promillen humalassa molempien ryyppyputken jälkeen ja riidan tuloksena. Itse kuristamista Pasanen ei muistanut ja kiisti tappaneensa Liisan tahallaan. Pasanen sai tuomion taposta, ja vapautui 2000-luvun alussa (Ilta-Sanomat).

Tapausta käsittelevässä kirjassa todetaan Pasasen myöntäneen, että humalapäissään hän saattoi olla aggressiivinen ja kiihtyä helposti.

"Ja silloin menee vintti pimeäksi."

Mustasta perjantaista on kulunut viisikymmentä vuotta. Pihtiputaalla pidetään jälleen muistotilaisuus. Lesket ovat iäkkäitä, lapset aikuisia. Hautausmaalla on vastikään kunnostettu muistomerkki, jossa on neljä nimeä.

Miksi?

On palattava 85-vuotiaan Tauno Pasasen ovenpieleen. Hän on kärsinyt tuomionsa ja sovittanut tekonsa, mutta kysymys on edelleen vastaamatta. Sitä on esitetty vuosikymmenten aikana lukemattomia kertoja.

Olivatko surmat pitkän tapahtumaketjun räjähdyspiste, jossa maaseudun olosuhteet, työttömyys ja niukkuus, näyttelivät pääosaa?

Vai oliko kaikki sittenkin pontikkaperkeleen tulosta, jolloin viina vei viimeiset rippeetkin toivosta tulevaisuuteen?

Saammeko Suomea repineelle tapahtumalle lopullisia vastauksia?

Pasanen päästää kotinsa kynnyksen yli ja istahtaa tuolilleen.

Mutta haastattelua ei voida tehdä.

Tauno Pasanen kertoo luvanneensa lapsilleen, ettei enää puhu julkisuudessa tapahtumista. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Ei vaikka moni on pyytänyt.

Pihtiputaan uhriluku on korkea.

Ovi pitää sulkea.

Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.

Verijäljet ja ruumishuone olivat leskelle tarjottu kriisiapu – 33-vuotias Riitta Turpeinen jäi lasten kanssa yksin. Lue juttu tästä.

Konepistooli ei suojannut Pihtiputaan surmilta – Poliisi voi yhä yllättyä hälytystehtävissä: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin". Lue juttu tästä.

Jutussa on käytetty lähteinä Pihtiputaan poliisisurmien tutkintapöytäkirjaa, artikkeleita vuoden 1969 Helsingin Sanomista ja Apu-lehdestä, artikkeleita vuoden 1981 sekä vuoden 1982 Apu-lehdestä, artikkeleita vuoden 1996 ja 2017 Ilta-Sanomista, artikkelia vuoden 2009 Alibista, Hannes Markkulan kirjaa Suomalainen murha 1953-1990 sekä Sakari Toiviaisen kirjaa Tuska ja Hurmio – Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa.

Riitta Turpeinen muistaa, kun puhelin soi.

Oli maaliskuinen perjantaipäivä 1969, lasten hiihtolomaviikko. Mies, nuorempi konstaapeli Pentti Turpeinen, oli lähtenyt työasioissa seuraamaan erään pontikkajupakan edistymistä käräjillä.

45 minuuttia miehen lähdön jälkeen vaimo vastasi puheluun.

– Meidän ukot on kaikki tapettu, sanoi soittaja, vanhemman konstaapeli Väinö Viinikaisen Reetta-vaimo. Perhetuttu.

– Älä nyt höpötä, huudahti Turpeinen ja sulki puhelun.

Hän istahti lattialle. Kauhu valtasi nuoren perheenäidin mielen ja kehon.

Oliko se totta?

Turpeinen soitti kiireesti nimismiehen kansliaan. Ensin hänen aneleviin kysymyksiinsä ei suostuttu edes vastaamaan, mutta lopulta kanslisti soitti takaisin.

– Kyllä se on totta, kuului vastaus.

Hän laski luurin, käveli ulko-ovelle ja huusi pihalla leikkiville lapsille:

Meidän isä on kuollut!

Hopeahiuksisen Riitta Turpeisen ääni murtuu. Leski on nyt lähes 83-vuotias, mutta muistaa kaiken. Neljä lasta huusi hänelle viisikymmentä vuotta sitten pihalta: Ei isä voi olla kuollut! Hän lähti äsken kotoa!

– Hän lähti viimeisen kerran, Turpeinen sanoo kotonaan Pihtiputaalla.

Leski nostaa käden kasvojensa eteen. Sormien takaa valuu kyyneleitä.

Koti täyttyy kukista

Turpeisen seinällä olevassa valokuvassa on mustiin pukeutunut nuori nainen ja neljä mustiin pukeutunutta lasta. Perhe Turpeinen ilman isää.

Tapahtumien jälkeisistä ajoista on muistoja, joita ei kukaan toivoisi.

Vanhoista, mustavalkokuvista ei sitä voi päätellä, mutta Riitta Turpeisella on kirkkaat, harmaansiniset silmät.

Niihin on raastavaa nostattaa lisää kyyneleitä.

Turpeinen kutsuu surmapäivää mustaksi perjantaiksi. Silloin Pihtiputaan kukkakauppiailla riitti asiakkaita. Turpeisen koti täyttyi surukimpuista niin, että niitä piti lopulta viedä saaveissa hangelle. Kaikki halusivat muistaa nuorta leskeksi jäänyttä äitiä, joka jäi yksin.

– Vähärahaisena ihmisenä olin katkera, kun ihmiset toivat kukkia. Miksi he eivät tuoneet rahaa? Turpeinen sanoo.

Yhtäkkiä lesken täytyi pystyä paitsi elättämään perheensä, myös maksamaan perheen uusi talo. Se oli hankittu vasta muutamia kuukausia ennen miehen kuolemaa. Kaikki kaatui yhtenä painajaismaisena päivänä naisen harteille.

– Sitä päivää on eletty nyt 50 vuotta, Riitta Turpeinen sanoo.

Pentti ja Riitta Turpeinen ehtivät olla naimisissa 12 vuotta. Mies oli töissä, rouva pitkälti kotona lasten kanssa. Tuohon aikaan poliisit ja heidän vaimonsa olivat keskenään ystäviä, ja iltoja istuttiin yhdessä. Kaikki olivat kuin yhtä perhettä.

Se kaikki loppui surmiin.

Pentti Turpeisen toimialueeseen kuului muutamakin syrjäisempi kylä, mukaanluettuna Korppinen, jossa Pasaset asuivat. Turpeisen lapset kutsuivat niitä alueita yhteisnimellä Pimeäperä.

Pontikka virtasi kylillä, ja sen sai poliisin vaimona kokea myös Riitta Turpeinen.

– Jos poliisi pysäytti pontikankeittäjät tiellä, he yrittivät ajaa päälle, Turpeinen kertoo vakavana.

Mutta vakava ilme keventyy hetkeksi, ja surun keskeltä pilkahtaa Turpeisen kujeileva luonne.

Turpeinen kertoo, miten kerran ajatteli maistaa pontikkaa itse - ihan vain tietääkseen, mistä kaikki kohkasivat. Litkua oli takavarikoituna kotona, joten Turpeinen otti kupin ja korkkasi astian ajatellen, ettei mies sitä kuule.

Mutta Pentti kuuli. Riitta Turpeinen kiroaa kevyesti, kun muistelee tapahtumaa selvästi huvittuneena.

Pentti tarttui Riitan käteen ja kaatoi pontikan takaisin. Poliisin vaimo ei toista kertaa aineeseen sotkeutunut.

Pontikan takia yksi Pihtiputaan poliisien mieliharmeista oli Tauno Pasanen: mies, jonka kanssa Turpeinen oli joutunut ottamaan mittaa aiemminkin hakiessaan tätä kotisaunastaan. Riitta Turpeinen muistaa nähneensä Pentin kravatin katkenneena ja kaula hiertyneenä tapauksen jälkeen.

Pentti Turpeinen sai usein kotiinsa puhelimitse pyynnön tulla Pasasille rauhoittamaan tilannetta. Se johtui siitä, että Riitta-vaimo ja Tauno Pasasen Liisa-vaimo olivat olleet rippikoulukavereita. Luottamus oli säilynyt vuosien jälkeen.

Mutta kerran Pentti sanoi vaimolleen, ettei tiennyt, milloin lähtee viimeisen kerran Pasasen tiluksille.

Riitta Turpeinen muisti asian, kun häntä kuultiin tutkintapöytäkirjaan.

Turpeisen painajainen

Perjantaita edeltävänä yönä Riitta Turpeinen heräsi. Pentti oli pyörinyt sängyssä niin kovasti, että vaimokin havahtui. Mies oli hiestä märkä ja tuskissaan.

Lopulta Pentti nousi ja istahti sängyn päähän miettimään.

– Kysyin, mikä hänen on. Hän vastasi: “En minä sinulle sitä kerro”, Riitta Turpeinen sanoo.

Pentti oli vain sanonut, että Tauno Pasanen on kuvioissa, ja vaimolle tulisi kova suru.

– "Sinä tästä eniten kärsit. Muuta en kerro sinulle." Ja hän kävi uudestaan nukkumaan, Turpeinen toteaa.

Seuraava aamu alkoi kuin muutkin. Pentti oli pyytänyt Riittaa keittämään ruoan sillä aikaa, kun mies olisi käymässä käräjillä. Oli huikannut heipat ovella ja lähtenyt.

Sitten tuli puhelinsoitto, ja Riitta Turpeisen elämä särkyi.

Lesken muistissa on aukkoja noilta päiviltä. Lääkäri oli määrännyt terveyssisaren antamaan rauhoittavan piikin, jotta nuori äiti saataisiin edes jotenkin tolpilleen.

Mielikuvien palaset palautuvat mieleen ja kirveltävät silmiä.

Turpeista järkytettiin vielä lisää.

Pihtiputaan kirkkoherra tuli noutamaan perhettä ja johdatti heidät Pasasen tilalle. Leski ei vieläkään ymmärrä, miksi niin tehtiin.

Hangessa oli neljä jälkeä. Verta oli valtavasti. Yksi Turpeisen lapsista yritti lapioida jälkiä piiloon, mutta ne eivät peittyneet.

Turpeinen ei muista, milloin heidät haettiin sairaalaan - samana iltana vai seuraavana. Mutta sen hän muistaa, että neljän poliisin ruumiit oli pesty, puhdistettu ja pantu arkkuun. Ne olivat peräkkäin lattialla.

– Poikani sanoi: "Minä tahdon nähdä isin!" Turpeinen kertoo ääni särkyen.

Kaikkien poliisien kasvot olivat murskaantuneet. Turpeinen ei voinut katsoa niitä.

Ylihoitaja ymmärsi sentään puhua lapset ympäri, ettei arkun kantta avattaisi, mutta poika näki isänsä silti.

Siinä oli Riitta Turpeisen ja hänen perheensä saama kriisiapu.

Pasasella on leskelle asiaa

Seuraavina päivinä tulivat sukulaiset, lehtimiehet ja viranomaiset. "Hullunmylly", kuten Turpeinen ilmaisee. Kaikki viralliset tilaisuudet pidettiin hänen kotonaan, sillä neljän lapsen kanssa leski ei olisi päässyt mihinkään.

Presidentti Urho Kekkosen osanotto, tuttavien värssyt ja kortit ovat kaikki Turpeisen aitassa tallessa kymmenen kilon kahvilaatikossa.

Hautajaispäivä koitti. Vanhassa lehtivalokuvassa näkyy surun musertama nuori Riitta Turpeinen nousemassa poliisiautosta hautausmaalle. Turpeinen ei muista kuvan ottamista.

Kirkossa poliisien leskille annettiin kullekin keltainen kukkakimppu käteen. Ne oli tarkoitus heittää arkkujen päälle myöhemmin, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa asiasta naisille.

Koko siunaustilaisuuden ajan Turpeinen pystyi ajattelemaan vain kädessään olevia kukkia, joiden tarkoitusta ei ymmärtänyt.

– Keltainen kukkakimppu, voi Herranjumala! Ajattelin, että kuka meitä onnittelee? Turpeinen henkäisee pyyhkien silmiään.

Pentin yöllinen levottomuus ei koskaan selvinnyt Riitta Turpeiselle. Hän päätteli, että uni oli varmasti koskenut Tauno Pasasta.

Surmatyön oikeudenkäynti koitti. Turpeinen oli paikalla seuraamassa kaikkea ja ihmetteli, miten Tauno Pasasen kaltainen solakka ja komea mies oli pystynyt tekemään niin hirvittävän teon.

Yhtäkkiä poliisi kutsui Turpeisen mukaansa. Tauno Pasasella oli tälle asiaa.

"Istu siihen", oli kahlehdittu Pasanen ehtinyt sanoa, kunnes edesmenneen Pentin sisko tuli keskeyttämään.

– Hän sanoi: Riitta, lähde pois, mitä sinä täällä istut, Turpeinen kertoo.

Sen verran hän sai Pasasesta irti, ettei tämä ollut omien sanojensa mukaan erityisesti vihannut Penttiä. Turpeinen tulkitsi asian niin, että Pasanen oli kaikille poliiseille yhtä vihainen.

Se, mitä muuta asiaa Pasasella oli, jäi ikuisesti kesken.

"Miksi minä?"

Hautajaisten jälkeen Turpeinen pukeutui mustiin vuoden päivät. Pentin kuva ja muistoalbumit pysyivät pöydällä. Miehen sukulaiset olivat uskonnollisia, ja Turpeinen halusi olla heille mieliksi.

Leski kävi lastenhoitajan työhön tarvittavat kurssit ja pestautui kunnalle töihin. Työelämää kesti kymmenen vuotta, kunnes Turpeinen sairastui eikä jaksanut enää. Eläke myönnettiin, kun hän oli viisissäkymmenissä.

Vuosikymmenien ajan surmapäivä risteili mielessä. Kivääri oli ollut lumessa juuri oman miehen vieressä. Kerta toisensa jälkeen Turpeinen kysyi: Miksi minä?

– Kun lasten kasvaessa nuoriksi alkoi tulla vaikeuksia, sanoin monena aamuna: miksi Pentti lähti ja jätti minut? Turpeinen huudahtaa ja pyyhkii poskiaan.

Pihtiputaalaiset olivat aina olleet keskenään tuttuja, mutta surmien jälkeen Turpeinen ei enää uskaltanut lähteä talostaan ulos. Kaikki tuijottivat ja arvostelivat tapahtunutta.

Siltä Turpeisesta ainakin tuntui. Jotkut tulivat juttelemaankin ja sanoivat, että surmatapahtuma oli poliisien oma syy - mitäs menivät tiluksille. Osa syytti Penttiä, koska tällä oli ollut konepistooli mukana.

Mutta Korppisen kylä oli kuulunut Pentti Turpeisen piirin, ja hänen oli pakko mennä partion etummaisena.

Konepistooli löydettiin hänen ruumiinsa vierestä varmistamattomana. Mutta sitä ei oltu ladattu, eikä sillä ammuttu.

Kahdeksan surmanluodin katkeruus

Riitta Turpeinen on selvinnyt surusta. Ehkä oli pakkokin. Silti hän ei aivan osaa kertoa, miten se tapahtui.

Yhtenä apuna oli, että lähimpien ystävien kanssa sai keskustella ja purkaa asioita. Erityisesti Pentin koulukaverit ja tämän opettaja olivat Turpeiselle läheisiä. Muutoin lesken tukena oli ristiä kätensä rukoukseen.

Pasasia hän ei nähnyt enää koskaan; ei edes vanhaa rippikoulukaveriaan Liisaa. Tämä oli muuttanut perheineen Hankasalmelle pian tapahtumien jälkeen, ja tila Pihtiputaalla myytiin.

– Sen koommin en kuullut mitään Liisasta. Paitsi mitä lehdet kirjoittivat siitä, millainen hänen lähtönsä oli, Turpeinen sanoo ja hiljenee.

Hän sai Pentin kuoleman jälkeen kunniamerkin miehensä muistoksi. Leskille kuului myös poliisineläke ja joitakin korvauksia, mutta lisänä ollut perhe-eläke otettiin Turpeiselta pois ja kunta pyysi siitä maksamansa rahat takaisin.

Joku leskistä oli valittanut siitä, että toinen sai toista enemmän rahaa.

Tragedia oli viilentänyt vanhat ystävyyssuhteet.

Turpeinen oli pitkään katkera siitä, että joutui maksamaan talon yksin. Perheellä oli niukkoja aikoja: kun lapset kävivät koulussa, ei rahaa busseihin ja juniin ollut.

Turpeisen tytär liftasi silloin tällöin koulumatkan Jyväskylästä Pihtiputaalle. Kerran kotiin tultuaan tytär oli todennut: "Perhana, minä satuin Mikko Niskasen autoon!".

Kahdeksan surmanluotia oli ollut jo julkisuudessa.

Riitta Turpeisen ilme muuttuu.

– Voisin hirttää Mikko Niskasen, hän sanoo.

– Miten kiehuu sisällä, kun teki elokuvasta tuollaisen paskan.

Turpeinen katsoo, että elokuvassa puhuttiin surmaajan puolesta, ei virkavallan. Sekin risoo, että elokuvaohjaaja ei koskaan käynyt jututtamassa Turpeisen perhettä tapahtumista.

Turpeinen katsoi Kahdeksan surmanluotia televisiosta tasan kerran, yksin eräänä perjantai-iltana, kun lapset olivat jo muuttaneet kotoa pois. Kaunahan siitä jäi sydämeen.

– Enkä sen jälkeen ole katsonut.

Muistotilaisuus, jossa ajatellaan leskiäkin

Vuonna 1982 presidentti Mauno Koivisto armahti Tauno Pasasen. Kun tieto kantautui Riitta Turpeiselle, Koivisto menetti maineensa lesken silmissä kokonaan.

– Hän ei ollut enää minun presidenttini, Turpeinen sanoo.

Hän ei ole tähän päivään saakka saanut lopullista syytä surmille. Leski ajattelee, että tapahtuma oli kohtalon sanelemaa.

– Se olisi voinut tapahtua milloin vain ja vaikka kuinka paljon aikaisemminkin, kun tilanne oli mikä oli, Turpeinen sanoo.

Hän tarkoittaa niitä lukuisia pontikkatehtaita, joita poliisit kylillä hävittivät. Turpeinen päätti aikanaan, ettei itse kajoa aineeseen koskaan – sen tähden, mitä tapahtui "pojille", kuten hän edesmenneitä poliiseja välillä kutsuu.

Pasasen poliisikaunaan hän kuitenkin uskoo vakaasti.

– En yhtään epäile sitä. Se on fakta, Turpeinen toteaa tiukasti.

Leski ei pääse hautausmaalle enää niin usein kuin ennen. Terveys ei anna periksi. Vuodet ovat haalistaneet ajatuksia mustasta perjantaista mielestä. Kevät tuo tapahtumat jälleen ajatuksiin, mutta Turpeisella on onneksi muutakin mietittävää.

– Sukuumme on syntynyt niin paljon pieniä ihmisiä! Eivät tapahtumat ole enää päivittäin mielessä, hän sanoo.

Kyläläisetkin ovat unohtaneet. Turpeisten ja Pasasten lasten ikätoverit ovat kasvaneet ja muuttaneet pois. Nykyään, kun leski puhuu tapahtumista, saattaa keskustelukumppani kertoa, ettei muista koko asiaa. Moni ikätoverikin on jo kuollut.

Mutta eivät kaikki unohda. Sunnuntaina pidetään muistotilaisuus surmansa saaneille Pihtiputaan poliiseille. Poliisihallitus on ollut järjestämässä sitä.

Tällä kertaa Turpeisen ei tarvitse pelätä, että hänelle ojennetaan kukkakimppu kertomatta miksi. Tuttu suntio on lupaillut tilaisuuteen leskille pientä yllätystä. Se ilahduttaa leskeä kovin.

– Kun kuulin siitä, ajattelin: Ai! Ovatko he ajatelleet meidänkin sydäntämme?

"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois" – 50 vuotta sitten Tauno Pasanen ampui neljä poliisia. Lue juttu tästä.

Konepistooli ei suojannut Pihtiputaan surmilta – Poliisi voi yhä yllättyä hälytystehtävissä: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin". Lue juttu tästä.

Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.

– Kun ajattelee kohtalon kiemuroita, oli onneni, että kerkesin lähteä Pihtiputaalta, sanoo Erkki Reini, eläkkeellä oleva poliisi.

– Enhän minä tässä istuisi juttelemassa kanssasi.

Reini, 82, katsoo silmiin puhuessaan kotonaan Karstulassa. Hän tietää piinallisen hyvin, miten lähellä hänen oma loppunsa oli vuosikymmeniä sitten.

Reini ehti lähteä Pihtiputaalta vuosi ennen poliisisurmia, ja hänen tilalleen palkattu Mauno Poikkimäki ammuttiin.

Siviiliasut yllä, konepistoolit levossa, peräkanaa polkua pitkin. Siten Pihtiputaan poliisit lähestyivät Tauno Pasasen taloa kotihälytyksen saatuaan vuonna 1969. Kaikki merkit viittaavat siihen, etteivät konstaapelit tienneet, mitä olisi vastassa.

Virkavallan toimintatapa on harpannut puolen vuosisadan aikana aimo askeleen eteenpäin. Yksi asia on yhä ongelmana: poliisi joutuu edelleen vastaamaan tehtäviin puutteellisin tiedoin.

Neuvottelu: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin"

Nykyään voi tuntua erikoiselta, ettei poliisilla ollut menneinä aikoina usein edes virkapukua yllään – eikä niitä ollut surmatuilla poliiseillakaan päällään surmanlaukausten päivänä. Ainoastaan nuoremmalla konstaapeli Onni Saastamoisella oli päässään poliisin virkalakki eli kokardilla varustettu turkislakki.

Erkki Reinin mukaan se oli ajan tapa.

– Ihmiset tunsivat kaikki poliisit. Jos joku passitettiin pois baarista, hän lähti puhumalla, Reini kuvailee.

Neuvottelusta on sittemmin tullut merkittävä väline poliisille, ja tuota taitoa hiotaan kouluttamalla.

Poliisitaustainen tohtorikoulutettava Henri Rikander väittelee maaliskuun lopulla poliisin voimankäytöstä ja poliisiin kohdistuvasta väkivallasta. Rikanderin mukaan Suomi aloitti neuvottelemiseen ja poliisitaktiikkaan liittyvän virkamiesvaihdon jo 30–40 vuotta sitten. Tietoa haettiin kansainvälisiltä vesiltä.

– Nyt olemme asiassa kärkimaiden joukossa, Rikander sanoo.

Poliisimuseon intendentti Tiina Kaleva-Tuulasvaara katsoo, että nykypäivään sovitettuna Pihtiputaan poliisisurmat ovat alkaneet linnoittautumistilanteesta. Vaarallinen ihminen on jäänyt kotiinsa aseistettuna ja uhannut perheenjäseniään, jotka ovat päässeet karkuun.

– Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin, valtavan aggression ja adrenaliinin myrskyissä uiva ihminen. Silloin pyritään kaikin keinoin siihen, ettei mitään pääsisi tapahtumaan, Kaleva-Tuulasvaara toteaa.

Vastaavia aatteita pohti aikanaan myös poliisineuvos Pentti Ylösjoki, kun häntä haastateltiin tapahtumien jälkeen. Ylösjoen mukaan tilanteessa oli kyseessä eräänlainen “sodanaikainen rintamatilanne”, mutta poliisin aseistuksen lisäämistä hän ei suosinut.

Suomessa poliiseja on kuollut virkatehtävissä 130, ja Pihtiputaan surmat olivat vaatineet niistä eniten uhreja. Voisiko poliisi tänä päivänä lähestyä Pihtiputaan kaltaista tilannetta esimerkiksi etäneuvottelutaktiikalla?

Tutkija Rikanderin mukaan tilanne riippuu niin monesta tekijästä, että suoria ohjeita menneisyyteen on turha jakaa. Olennaista poliisille on selvittää, millainen ihminen tilanteessa on, ja onko muita ihmisiä vaarassa. Tiedonkerääminen on tärkeää seuraavan siirron suunnittelemiseksi.

Poliisi tekee tänä päivänä vastaavissa tilanteissa useita suunnitelmia, joiden mukaan edetään.

– Itse taktiikkaa, eli miten temppu käytännössä tehdään, en voi kommentoida, Rikander lisää.

On kuitenkin varmaa, ettei virkavalta enää voi lähestyä vanhoja tuttujakaan tilanteeseen luottaen. Hinta on ollut liian kova, ja sen toteaa myös eläköitynyt Heikki Häyrinen, 75, joka tuli Pihtiputaalle heti surmien jälkeen korvaamaan poliisivajetta.

– Ei uhkaavalle paikalle enää mennä sillä tavalla. Varovaisuus on tullut mukaan toimintaan, hän toteaa.

Ennakointi: "Eivät todellakaan uskoneet, että sieltä ammutaan heitä kohti"

Rikanderin väitöskirjahaastatteluissa nousi esiin hälyttävä seikka. Vaikka poliisilaki velvoittaa viranomaisia varautumaan tehtävään, poliisi saattaa joutua hälytyksiin puutteellisilla tiedoilla.

– Haastateltavat poliisit ovat kertoneet, että tapahtumapaikalla saatetaan olla muutamissa minuuteissa. Vasta siellä tosiseikat valkenevat poliisille, Rikander kertoo.

Tiedon puute voi olla monesta lenkistä kiinni: ilmoitus hätäkeskukseen on saattanut olla vajavainen, tai epäillystä ei muutoin ole saatavilla tarpeeksi tietoa.

Se vaikeuttaa poliisin toimintaa ja ennakoimista.

Myös 50 vuotta sitten poliisin toimia ja ennakoinnin puutetta hämmästeltiin jälkiviisaasti. Tutkintapöytäkirjaan kirjattiin, että Tauno Pasasen vaimo Liisa Pasanen oli varoittanut Pihtiputaan poliiseja aseistautuneesta miehestään.

Poliisimiehet eivät olleet näyttäneet ottavan kuulusteltavan varoitusta tosissaan, vaan olivat vain naurahtaen sanoneet, että kyllä he tällaisella joukolla pärjäävät, tutkintapöytäkirjassa todetaan.

Nimismies Reijo Heikkinen oli velvoittanut paikalle mahdollisimman monta miestä tietäen Pasasen väkivaltaiseksi, ja käskenyt poliisien aseistautua.

Paljon puhuttiin siitäkin, miksi poliisit lähestyivät Pasasen tiluksia peräkanaa kävellen.

Yksityiskohta hiertää eläköityneen Erkki Reinin tuntemuksia.

– Olen itsekseni pohtinut sitä, että poliisit eivät todellakaan uskoneet, että sieltä ammutaan heitä kohti, hän toteaa lopulta.

Poliisin varustus ja varautuminen: "Ei juuri mitään"

Miten tällaista yleensä voi tapahtua?

Ylen toimittaja esitti kysymyksen poliisineuvos Ylösjoelle tapahtumien jälkeen. Surmatyön jälkimainingeissa esitettiin monia lausuntoja poliisiturvallisuuden puolesta ja lehdissä pohdittiin poliisien kohtaamia väkivaltaisia kuolemia, poliisin aseistamista ja teknistä turvaamista.

Reinin mukaan tuon ajan poliisin henkilökohtainen aseistus oli niukka: 7.65-millinen pistooli, patukka, käsiraudat. Nimismiespiirissä oli käytössä konepistooli, mutta Reini kertoo, ettei sellaiselle ollut hänen aikanaan käyttöä.

– Se oli muistaakseni nimismiehen kansliassa. Ei meillä ollut milloinkaan aihetta ottaa sitä mukaan.

Tuo konepistooli oli kuitenkin mukana neljän tutun konstaapelin viimeisellä hälytyksellä.

Intendentti Kaleva-Tuulasvaara muistaa lukeneensa, että surmattujen konstaapelien ajateltiin lähteneen liian kevyin eväin hoitamaan perheväkivaltatapausta. Mutta mitä edes kuului poliisin taktiseen varustautumiseen vuonna 1969?

– Ei juuri mitään, Kaleva-Tuulasvaara tokaisee.

Tuona maaliskuisena päivänä Pasasen tiluksilla oli paksu umpihanki, jonka keskellä oli vain kapea, yhden ihmisen kuljettava polku. Juuri paksun hangen takia poliisit lähestyivät Pasasen taloa peräkanaa. Aikalaisvalokuvissa kuolemanpolku on selvästi nähtävissä.

Ammunnassa etevälle Pasaselle kohteet olivat kuin tarjottimella.

Siihen ei poliisi ollut osannut varautua. He olivat vain lähteneet hakemaan tuttua tekijää putkaan, kuten ennenkin.

Ei ole oikein ollut ketään, jolle puhua asioista. Erkki Reini

Tutkija Rikanderin mukaan poliisin välineistö on muuttunut tyystin 50 vuoden aikana. Niin sanotut passiiviset suojavälineet – kuten luotiliivit, kypärät ja vastaavat – ovat kehittyneet huimasti. Sen sijaan poliisin asenteissa on vielä osittain päivittämistä. Liian usein kentällä ajatellaan, että kaikkeen pystytään ja mistään ei tarvitse perääntyä.

Se voi näkyä poliisissa eräänlaisena saalistusviettinä. Rikander kertoo tapauksesta, jossa joku oli soittanut hätäkeskukseen uhkaillen: lähettäkää poliisit tänne, haluan ampua heidät.

– Yksi haastateltava poliisi sanoi, että sehän oli kuin olisi kutsuttu syömään.

Mutta yksi epäkohta yllättää Rikanderin tutkimuksessa eniten.

Vaikka luulisi, että vähäinen esitieto tilanteesta motivoisi poliisia varustautumaan uhkiin kahta enemmän, ei näin ollut. Mitä vähemmän tietoa haastatelluilla poliiseilla oli hälytyksen yksityiskohdista, sitä vähemmän he varautuivat. Esimerkiksi tieto aseistautuneesta ihmisestä nosti varautumisen astetta, mutta jos ilmoituksesta puuttui tieto välittömästä vaarasta, poliisit menivät tilanteeseen varomattomammin.

Rikander huomauttaa, että kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua. Tietoa ei aina ole saatavilla, ja vaikka olisi, ennakointi voi mennä pieleen.

Joskus kohtalokkaastikin.

Kriisiapu ja purkaminen: “Joillakin asia jäi sisään”

Jos nuori poliisi joutuisi tänä päivänä kohtaamaan neljän virkatoverin surman, hautajaiset ja komennuksen surmapaikkakunnalle, olisi kriisiapu lähellä. Suomessa on käytössä Käypä hoito -suositus traumaperäisen stressihäiriön hoitamiselle. Sen kohderyhmää ovat traumaattisissa tilanteissa auttajina toimivat, kuten pelastajat, ensiapuhenkilöstö, vapaaehtoiset – ja poliisit.

Toisin oli 50 vuotta sitten.

Heikki Häyrinen, 75, oli tuore nuorempi konstaapeli vuonna 1969, kun hänet tempaistiin keskelle Pihtiputaan poliisisurmien jälkipyykkiä.

Kolme vuotta ennen tapahtumia hän oli istunut poliisikokelaskurssilla. Toinen kurssiaamu oli valjennut synkkänä: oppilaille oli kerrottu, että sotilaskarkuri oli ampunut poliisin Helsingin Malmin hautausmaan tienoilla (Ilta-Sanomat).

Häyrinen muistaa, miten kurssin opettaja tuli luokkaan, seisoi hetken pöydän takana ja katsoi oppilaita. Sitten opettaja sanoi:

"Pojat. Ei näitä joka päivä tapahdu."

– Sitten jatkettiin oppituntia. Se oli ensimmäinen varoitus ammattia kohtaan, sanoo Heikki Häyrinen keittiönpöytänsä ääressä Konnevedellä.

Häyrinen päätyi viettämään Pihtiputaan asemalla komennuksella noin kuukauden päivät. Surmattujen poliisien hautajaiset vietettiin, ja kirkkoherra Leevi Merikallion kerrotaan ennakoineen, että Pihtiputaan surmista tulisi kuuluisa"niin kuin uuden sisällön saaneesta pitkäperjantaista" (Ilta-Sanomat).

Virallisuudet olivat kunnossa, mutta kriisiapua ei poliiseille ollut. Pihtiputaalla komennuksella ollut Häyrinen purki asiaa keskustelemalla kotona vaimonsa kanssa ja työpaikalla kavereiden kanssa.

– Kaikki hoitivat tilanteen omalla tavallaan. Joillakin asia jäi sisään, toiset saivat sen ulos, Häyrinen pohtii.

Sekä Häyrinen että Reini ajattelevat, että kriisiavulle olisi voinut olla käyttöä menneinä aikoina. Kun Reiniltä tiedustelee, miten hän pääsi purkamaan surmien aiheuttamia tunteita, hän huokaisee nojatuolissaan.

– Ne on täytynyt käsitellä itsekseen. Ei ole oikein ollut ketään, jolle puhua asioista, hän sanoo.

Reiniä auttoi se, että surmien aikaan hän oli jo ehtinyt muuttaa paikkakunnalta toiselle ja saada uusia työkavereita. Asiat eivät kuitenkaan koskaan jääneet mielestä kokonaan.

Nykyään kriisiapua on saatavilla tragedioiden jälkeen sekä paikkakuntalaisille että viranomaisille. Apua ei kuitenkaan ole ollut tarjolla kovin kauaa: käytäntö yleistyi Suomessa 2000-luvulle tultaessa.

Tutkija Rikander on myös debriefing-ohjaaja - sellainen, joka astuu kuvaan traumaattisten tapahtumien jälkeen avustamaan niiden purkamisessa.

Hän kertoo, että nykyään kauhuja kokeneiden avuksi on olemassa selkeä järjestelmä.

– Traumaattisen tilanteen jälkeen osallisille tarjotaan keskusteluapua 2–3 päivän sisällä, Rikander kertoo.

Sellaista apua voi tarvita vaikka poliisi, joka on joutunut kantamaan autosta ulos onnettomuudessa menehtynyttä lasta, tai ollut aseellisessa tilanteessa. Tarjolla on myös pitempiaikaista apua ja työpajatoimintaa, jos koetut kauhut pitävät ihmistä otteessaan.

1960-luvulla sellaisesta avusta osattiin vain uneksia.

Muistoja ei tarvitse virkistää

Pihtiputaalla ei enää ole omaa poliisilaitosta. Palvelupisteen ovi suljettiin viimeisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja monen pikkupaikkakunnan kohtalo on ollut sama.

Karvalakkista maalaispoliisia ei enää ole.

Nyt Pihtiputaan surmat ovat taas otsikoissa. Heikki Häyrisen eläkepäiviin ui muistoja tapahtuneesta.

Niitä ei hänen mielestään tarvitsisi nostaa erikseen esiin.

– Minusta tätä asiaa saisi jo alkaa hautaamaan, hän sanoo.

Häyrinen on käynyt surmapaikalla vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Nelisen vuotta sitten hän ajoi vaimonsa kanssa lenkin tapahtumapaikan kautta. Paikka löytyi, mutta taloa ei enää ole. Se on purettu pois.

Myös virkaveli Erkki Reinillä on ollut asiaa Pihtiputaalle vuosien mittaan. Vanhoja tuttuja on vielä kylällä, vaikka puoli vuosisataa on jo takanapäin.

Mutta Reinin muisti ei anna armoa.

– Tapahtuma säilyy kaikkien lähiomaisten ja läheisten virkaveljien muistoissa niin kauan kuin elinpäiviä on.

"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois" – 50 vuotta sitten Tauno Pasanen ampui neljä poliisia. Lue juttu tästä.

Verijäljet ja ruumishuone olivat vuoden 1969 kriisiapu – 33-vuotias Riitta Turpeinen jäi lasten kanssa yksin. Lue juttu tästä.

Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.

Korjaus 7.3.2019 klo 22:34: Korjattu Heikki Häyrisen asuinpaikkakunta Karstulasta Konnevedeksi.

Tänään ympäri maailman vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Sen teemana tänä vuonna on sukupuolten välinen tasapaino. Naistenpäivä on Suomessa kalenterista löytyvä juhlapäivä, mutta se ei ole virallinen juhlapyhä tai liputuspäivä.

Naistenpäivän historia nivoutuu 1900-luvun alun työväenliikkeen tarinaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Ensimmäistä kansallista naistenpäivää vietettiin Yhdysvalloissa 28. helmikuuta 1909 New Yorkissa.

Juhlapäivän aloitti amerikkalainen sosialistipuolue, joka halusi tehdä kunniaa edellisvuonna New Yorkissa järjestetylle vaatetyöläisten lakolle, jossa naiset protestoivat työolosuhteitaan vastaan.

YK tunnusti vuonna 1975

Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin eri maissa ensi kertaa vuonna 1911 sen jälkeen, kun sosialidemokraattisten puolueiden toinen internationaali päätti asiasta Kööpenhaminassa vuonna 1910. Kööpenhaminan kokoukseen osallistui Suomessa valittuja naiskansanedustajia.

YK tunnusti kansainvälisen naistenpäivän virallisesti vuonna 1975, joka julistettiin kansainväliseksi naistenvuodeksi. Suomessa naistenpäivä on ollut almanakassa 90-luvulta lähtien.

Naistenpäivää on perinteisesti pidetty poliittisempana ja vasemmistolaisempana kuin samoihin aikoihin 1910-luvulla syntynyttä äitienpäivää, joka on tyypillisesti liitetty porvarillisiin ja konservatiivisiin perinteisiin.

Missä tilanteessa sähköyhtiö voi välttyä maksamasta korvauksia pitkäksi venyneestä sähkökatkosta? Tätä kysymystä on ratkottu eri oikeusasteissa lähes viiden vuoden ajan.

Tapaus sai alkunsa toukokuussa 2014, kun Kotkan edustalla sijaitsevassa Vassaaressa sähköt menivät poikki. Sähkökatko kesti yli kaksi vuorokautta ja paikallinen asukas vaati vakiokorvauksia katkoksen aiheuttamasta haitasta. Korvauksen suuruus oli runsaat sata euroa.

Sähköverkkoyhtiö kieltäytyi maksamasta korvausta, ja asukas vei asian Energiaviraston ratkaistavaksi. Energiavirasto asettui asukkaan puolelle, ja samoin teki myös markkinaoikeus.

Kymenlaakson Sähköverkko Oy vei tapauksen lopulta korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, joka torstaina hylkäsi yhtiön valituksen.

Periaatteellinen kysymys

Sadan euron korvaussummasta vääntäminen voi vaikuttaa yliampuvalta. Kymenlaakson Sähköverkon toimitusjohtajan Raimo Härmän mukaan se ei ollut kuitenkaan oleellista.

– Se oli enemmän periaatteellinen ja koko alan kannalta tärkeä kysymys. Meitä rangaistaan, vaikka joku muu oli huolimattomuuttaan vaurioittanut sähköverkkoamme. Ja korjasimme kaapelin vielä hyvin nopeasti, sanoo Härmä.

Sähkökatkos johtui merikaapelin vaurioitumisesta Kotkan Kuusisen ja Kuutsalon välillä. Kaapelin vaurioituminen johtui puolestaan ulkopuolisen rakennusurakoitsijan tekemästä virheestä ruoppaustöiden yhteydessä. Koska vika ei ollut yhtiön oma syy, ei yhtiö ollut mielestään velvollinen maksamaan korvauksia.

KHO:n mukaan merikaapelin vaurioitumisessa oli kyse harvinaisesta, mutta ei poikkeuksellisesta tapauksesta. Tämän vuoksi yhtiön olisi pitänyt pystyä varautumaan tilanteeseen eikä perusteita korvausvastuusta vapautumisesta ollut.

KHO:n mielestä varautumisen olisi pitänyt parempi myös siksi, että yhtiöllä oli jo ennestään paljon merikaapeleita alueella. Yhtiö laski, että varayhteyden rakentaminen olisi tullut maksamaan sille 1,3 miljoonaa euroa.

Korvaus myös muille alueen asukkaille

Valituksen tehneen asiakkaan lisäksi oikeutettuja korvauksiin ovat myös muut alueen asukkaat, joita on noin tuhat. Kymenlaakson Sähköverkon mukaan korvaussumma on yhteensä noin 40 000 euroa.

Asiakkaalla on oikeus saada vakiokorvauksia sähkönjakelun häiriöistä. Summa riippuu häiriön kestosta, asuinpaikasta ja asiakkaan vuotuisesta siirtopalvelumaksusta. Kalenterivuoden kuluessa maksettavien vakiokorvausten määrä on kuitenkin enintään 200 prosenttia vuotuisesta siirtopalvelumaksusta tai 2 000 euroa.

Sähkömarkkinoihin liittyviä asioita ratkotaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa melko harvoin. Esimerkiksi vuonna 2017 tällaisista tapauksista annettiin vain yksi ratkaisu.

Yksityisen yhdysvaltalaisen avaruusyhtiön SpaceX:n koelennon on määrä lähteä tänään paluumatkalle kohti Maata kansainväliseltä avaruusasemalta ISS:ltä.

SpaceX:n alus telakoitui onnistuneesti ISS:lle viime viikonloppuna vuorokauden mittaisen lennon päätteeksi. Lennolla on mukana Ripleyksi nimetty nukke, jonka avulla tutkijat voivat seurata, minkälaiset olot olisivat lennon aikana oikeille astronauteille.

Jos myös paluumatka sujuu hyvin, Nasa lähettää aluksella kaksi astronauttia asemalle myöhemmin tänä vuonna.

Nasa lopetti sukkulaohjelmansa vuonna 2011. Sen jälkeen Venäjän Sojuz-alukset ovat olleet ainoa keino matkata kansainväliselle avaruusasemalle ISS:lle.

Ilman omia aluksia Nasa on joutunut maksamaan Venäjälle yli 80 miljoonaa dollaria jokaisesta ISS:lle lähetetystä astronautista.

Nasalla on sopimus miehitettyjen avaruusalusten kehittämisestä SpaceX:n lisäksi myös Boeingin kanssa. Boeingin Starliner-aluksen testilennot alkavat aikaisintaan huhtikuussa.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin entinen kampanjapäällikkö Paul Manafort on saanut 47 kuukauden eli vajaan neljän vuoden vankeusrangaistuksen. Manafort on todettu aiemmin syylliseksi vero- ja pankkirikoksiin.

Guardianin mukaan rangaistus on merkittävästi lievempi kuin syyttäjät suosittelivat. Syyttäjien mukaan 69-vuotias Manafort olisi voitu tuomita jopa 24 vuodeksi vankilaan.

Virginialainen oikeusistuin totesi viime vuonna, että Manafort muun muassa kätki Yhdysvaltojen veroviranomaisilta kymmeniä miljoonia dollareita, jotka hän tienasi työskentelemällä konsulttina Venäjän tukemille poliitikoille Ukrainassa.

Manafortin asianajat vetosivat tuomariin lievemmän rangaistuksen puolesta.

Kyseessä on kuitenkin toistaiseksi kovin rangaistus, joka Trumpin avustajakuntaan kuuluvalle henkilölle on määrätty erikoissyyttäjä Robert Muellerin Venäjä-tutkinnassa.

Manafortin toimia on tutkittu osana Muellerin Venäjä-tutkintaa, jossa selvitetään Trumpin kampanjakoneiston ja Venäjän epäiltyä juonittelua vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Virginian syytteet eivät kuitenkaan liity Manafortin toimintaan Trumpin kampanjapäällikkönä.

"Hän eli muutoin nuhteettoman elämän"

Oikeuden mukaan Manafort syyllistyi rikoksiin vuosina 2004–2014 eli ennen Trumpin kampanjaa. Pitkäaikainen republikaanilobbari Manafort aloitti työt Trumpin kampanjassa maaliskuussa 2016. Hän erosi tehtävästä vain muutamaa kuukautta myöhemmin, kun hänen Ukraina-yhteytensä olivat nousseet julkisuuteen.

Manafortin asianajajien mukaan Manafort katuu tekojaan syvästi ja voi huonosti oltuaan yhdeksän kuukautta tutkintavankeudessa. Manafortia ei ole aiemmin tuomittu rikoksesta.

– Hän eli muutoin nuhteettoman elämän, tuomari totesi rangaistusta koskevan käsittelyn aikana.

Syyskuussa Manafort sitoutui avustamaan Muellerin tutkintaa lyhyemmän tuomion toivossa. Marraskuussa Muellerin tiimi kuitenkin kertoi Manafortin valehdelleen tutkinnassa.

Manafortia syytetään lisäksi Washingtonissa erillisessä oikeudenkäynnissä muun muassa rahanpesusta ja valheellisten lausuntojen antamisesta. Siitä tuomiota odotetaan ensi viikolla.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin entisenä asianajajana vuosia toiminut Michael Cohen on haastanut Trumpin ja hänen organisaationsa oikeuteen.

Asia koskee maksamattomia korvauksia, joita Cohen katsoo Reutersin mukaan olevan lähes 3,4 miljoonan euron edestä.

Hän sanoo Trumpin organisaatioineen lopettaneen maksamasta hänelle palkkaa viime toukokuun jälkeen, kun Cohen alkoi tekemään yhteistyötä tutkijoiden kanssa Trumpin epäselviyyksien saattamiseksi päivän valoon.

Tähän kuului oleellisesti muun muassa juuri Robert Muellerin johtama Venäjä-tutkinta.

Lisäksi Cohenin vaatimiin korvaussummiin kuuluvat vaikenemisrahat, joita hän maksoi usealle aikuisviihdetähdelle, jotta nämä vaikenesivat mediassa väitetyistä seksisuhteistaan Donald Trumpiin.

Michael Cohen on itsekin valmistautumassa kolmen vuoden vankeusrangaistukseen, jonka hän sai rikkoessaan kampanjarahoitustakoskevia lakeja sekä valehdeltuaan kongressille Venäjä-tutkinnassa.

Suomessa asiasta kertoi ensimmäisenä Ilta-Sanomat.

Attendon Jalava-hoivakodissa toimi laatuvastaavana henkilö, jolla ei ollut hoiva-alan koulutusta. Henkilö oli Joroisissa Etelä-Savossa sijaitsevan hoivakodin silloisen johtajan sukulainen, jonka johtaja oli itse nimittänyt tehtävään.

Attendo kertoi asiasta vastauksessaan, jonka antoi 22. helmikuuta Itä-Suomen aluehallintoviraston (avi) selvityspyyntöön Jalavan tilanteesta. Avi teki selvityspyynnön havaittuaan hoivakodin toiminnassa puutteita.

Vastauksen mukaan yritys nimeää yksikön uudeksi laatuvastaavaksi hoiva-alan koulutuksen saaneen henkilön. Attendo on myös vaihtanut hoivakodin johtajan, mistä on aiemmin kerrottu julkisuudessa.

Uusi laatuvastaava nimetään lähiaikoina

Attendon viestintäpäällikön Ilona Sammaljärven mukaan Jalavaan ei ole vielä nimetty uutta laatuvastaavaa. Kyseessä on Attendon oma ammattinimike, johon ei rekrytoida erillistä henkilöä, vaan hänet valitaan kunkin yksikön hoitohenkilökunnan keskuudesta.

– Tyypillisesti laatuvastaavat eli laatukoordinaattorit ovat lähihoitajia tai sairaanhoitajia, joiden tehtävänä on tukea yksikön johtajaa laatuun liittyvissä asioissa. He esimerkiksi tekevät laatutyötä tutuksi yksiköissä ja kannustavat tuomaan hyviä käytänteitä esiin. Se on kannustava ja esimiestä tukeva rooli, Sammaljärvi sanoo STT:lle.

Jalavan uusi laatuvastaava nimetään Sammaljärven mukaan lähiaikoina. Entinen laatukoordinaattori jatkaa työtä yksikössä muissa tehtävissä, joihin ei vaadita sosiaali- ja terveysalan koulutusta.

Sammaljärven mukaan ei ole tiedossa, että Attendon muissa yksiköissä työskentelisi laatuvastaavia, joilla ei olisi hoitajataustaa.

Jalava parantanut henkilökunnan riittävyyttä

Jalava-hoitokodin toiminta nousi julkisuuteen helmikuun puolivälissä avin tekemän tarkastuksen myötä. Tarkastuksen jälkeen joka vuorossa on työskennellyt riittävä määrä koulutettua henkilökuntaa, Attendo kertoi vastauksessaan.

Jalava on huhtikuussa 2018 avattu asumisyksikkö, jossa on 50 hoivapaikkaa.

Asunnottomuus ei ole juuri muuttunut kahden vuoden takaisesta, kertovat tuoreet tilastot. Asumisen rahoitus ja kehittämiskeskus Aran selvityksen mukaan Suomessa oli viime vuonna yhteensä lähes 5 500 asunnotonta. Pitkäaikaisasunnottomuus laskee jo kymmenettä vuotta peräkkäin, osoittavat Aran julkaisemat asunnottomuusluvut.

Eniten asunnottomia oli Aran vuotuisen selvityksen mukaan pääkaupunkiseudulla yli puolet koko maan asunnottomista yhteensä, yli 3 000. Suurista kaupungeista eniten asunnottomia oli viime vuonna Helsingissä, yli 2 100 eli yli kolmannes. Toiseksi eniten oli Espoossa, 658 ja viidenneksi eniten Vantaalla 246 asunnotonta.

Helsingin tilastointia on kuitenkin muutettu, joten pääkaupungin luvut eivät ole ihan vertailukelpoisia aiempiin vuosiin verrattuna, arvioivat sekä Y-Säätiö että Vailla vakinaista asuntoa -yhdistys. Esimerkiksi Helsingissä asunnottomien arkea tukevien matalan kynnyksen paikkojen kävijämäärät ovat kuitenkin kasvaneet. Lisäksi lyhytaikaiset asunnottomat jäävät helposti tilastojen ulkopuolelle jopa kokonaan.

"Nuoria ja kolmekymppisiä kaduilla jatkuvasti enemmän", tiedetään kenttätyössä

Vailla vakinaista asuntoa ry:n kenttätyössä saamien havaintojen mukaan kadulla ja yömajoissa näkyy myös asunnottomien nuortuminen, vaikka tilastot eivät sitä kerrokaan. Yhdistyksestä kerrotaan, että kaduilla ilman asuntoa tai minkäänlaista yöpaikkaa pyörii entistä enemmän kolmenkympin kieppeissä olevia ihmisiä. Aiemmin yömajat ja kahviot olivat tyypillisesti keski-ikäisten ja vanhempien valtakuntaa.

– Nuoria ja kolmekymppisiä on kadulla jatkuvasti enemmän. Monilla on lastensuojelutausta ja vakavia mielenterveys- tai päihdeongelmia. He tarvitsisivat kokonaisvaltaista tukea. Resurssien puutteessa me kamppailemme sen kanssa, että saamme ylipäätään kaikki mahtumaan sisään, kuvailee Vva ry:n toiminnanjohtaja Sanna Tiivola tuoreessa yhdistyksen tiedotteessa.

Tämän jutun pääkuvan paikalla olevalla videolla 25-vuotias Henry Frilund kertoo siitä, miltä tuntuu menettää työpaikka, kämppä ja parisuhde loppuunpalamisen seurauksena.

Kävimme Hietaniemen palvelukeskuksen yömajan aamiaisella tapaamassa niitä, joilla ei ole asuntoa. Siellä myös Henry nukkui jonkun yön. Henryn mukaan hätämajoituksessa oli levotonta, eikä hän mennyt sinne mielellään.

Ronilla ei ole koskaan ollut omaa kotia

Miehet ovat heti aamusta jonossa oven ulkopuolella. Kello on puoli kahdeksan.

Samat miehet tulevat yö toisensa jälkeen nukkumaan Hietaniemenkadun patjoille. Petipaikkoja on 70 ja ne ovat aina lähes täynnä. Paperittomat asunnottomat yöpyvät Diakonissalaitoksen hätämajoituksessa.

Suuri osa miehistä näyttäisi olevan kypsään ikään ehtineitä, mutta joukossa on myös nuoremman näköisiä kavereita. Tilastojen mukaan
alle kolmekymppisiä on viidennes. Naisia ei tänä aamuna näy.

Roni Nyland kauhoo puuroaan hieman kumarassa kaveria vastapäätä. Tarjottimella on myös ruisleipä, kahvia ja mehua.

Hän ihmettelee kysymystä siitä, miltä puuro maistuu.

– Ihan hyvältä, hän sanoo lopulta hieman hämillään.

Roni vastailee verkkaisesti ja lyhytsanaisesti.

Vaikka kaikki pöydät ovat täynnä miehiä, tunnelma on rauhallinen: miehet tulevat, jonottavat aamiaisen, syövät sen, juttelevat jotain, joku lukee Hesaria, jotkut katsovat videoita puhelimista. Miehet eivät jää kuitenkaan sen kummemmin oleskelemaan ruokalaan: monen suunta käy aamusaunaa kohti pesulle, moni häipyy hoitelemaan asioitaan, tai kuka minnekin.

Roni on 29-vuotias ja hän on yöpynyt Hietaniemenkadulla kesästä lähtien. Äidilläkin saa kuulemma olla yötä. Omaa asuntoa ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Koulu ei peruskoulun jälkeen ole maistunut. Työtä ei ole, ei ole koskaan ollut, eikä ole kuulemma tulossakaan.

Roni lähtee saunomaan. Loppupäivän hän aikoo "vain olla".

Sami haaveilee omista lakanoista ja keittiön pöydästä

Vähän velmun näköinen nuorehko mies huutelee Ronille jotain viereisestä pöydästä ja kysyy minulta ja kuvaajaltani, että jos suostuu haastatteluun, niin saako siitä hyvästä kämpän. Ei valitettavasti saa, vastaamme.

Hän on 39-vuotias Sami Voutilainen ja hänen lautasensa on jo tyhjä.

– Puuro pitää miehen tiellä. Ja selvinpäin, hän sanoo.

Hän pakkaa kassiinsa tonnikalapurkin ja kertoo lähtevänsä kohta hakemaan metadoniklinikalta lääkkeet ja sen jälkeen pelaamaan päiväkeskukseen biljardia.

Ohjelmassa on myös Kela-asioiden ja uusien henkkareiden järjestelyä. Sami kertoo, että kaikki paperit vietiin yhtenä yönä juuri Hietaniemenkadun yömajassa.

– Hyvällä tsägällä mä saan hoidettua ne mun henkilöllisyystodistukset, että saan edes pankista rahaa. Eihän tässä voi viedä muijaakaan leffaan, kun ei ole pankkikorttia.

Illalla mies aikoo palaa takaisin.

– Pakkohan, ei ole muuta kämppää.

Edellinen asunto oli Pelastusarmeijan asunto, mutta sen vuokrasopimus loppui. Sami oli viisi vuotta kaupungin asuntojonossa ja aikoo uusia hakemuksen, kun ehtii. Hän uskoo saavansa sossulta puoltavan lausunnon asuntoa varten.

Sami on yöpynyt Hietaniemenkadulla pari kuukautta eli siitä lähtien kun pääsi sairaalasta, jossa oli viisi viikkoa. Sairaalareissuun syynä olivat huumeet: omien sanojensa mukaan joutui "lääkitsemään itseään katukaupasta hankitulla Subutexilla", jotta pääsisi korvaushoitoon.

Sami haaveilee asunnosta, jonne voisi viedä vieraan ja jossa voisi elää normaalia elämää.

– Silleen että pysyy pesuaineet yhdessä huoneessa ja ruuat toisessa. Siellä olisi keittiön pöytä, omat lakanat, oma pesukone ja imuri. Sitten voisi siivota, kun siltä tuntuu.

"Jono tuettuihin asuntoihin on kohtuuttoman pitkä"

Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen mukaan asunnottomuuden karu arki näkyy Helsingissä selkeästi.

– Koko Helsingin asunnottomien palvelujärjestelmä on tukossa: hätämajoituksessa on ahdasta ja jono tuettuihin asuntoihin on kohtuuttoman pitkä. Tukea tarvitsevat ihmiset joutuvat odottamaan tuetun palvelun asumista vuoden ja jopa ylikin, sanoo tiedottaja Katri Immonen.

Immonen painottaa, että kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei ole riittävästi. Tämä heijastuu myös siirtymiseen tuetusta asumisesta itsenäiseen asumiseen.

– Tämä pitkittää asunnottomuutta myös niillä vailla vakinaista asuntoa olevilla, jotka eivät tarvitse tukea asumiseen, Immonen toteaa.

"Mikään paha ei kestä ikuisuuksia" – 24-vuotias Paula Pura eli kaksi vuotta asunnottomana Helsingissä ja pelkäsi koko ajan

Suomesta tuli koko maailman mallimaa asunnottomuuden hoidossa – Ulkomaisia tiedotusvälineitä käy tiuhaan

Kodittomien määrä kasvoi Tampereella: kehityksen suunta kääntyi

Markku Korhonen vuoraa telttansa styroksilla, jotta siellä pärjäisi 30 asteen pakkasessa – vaikka asunnottomien määrä laskee, heitä on yhä tuhansia

Päättäjien keinot Helsingin asunto-ongelmaan: Pilvenpiirtäjiä! Lisää vuokra-asuntoja! Enemmän palkkaa! Lisää taloja pelloille!

Liikenne- ja viestintäministeriö on kommentoinut taksialalla heinäkuussa tapahtuneen kilpailun vapautumisen jälkeen havaittuja muutoksia.

Tilastokeskuksen ylläpitämän taksimatkojen hintaindeksin mukaan hinnat ovat viime kuukausina nousseet. Helsingin Sanomat uutisoi hintatiedoista keskiviikkona.

Taksimatkojen hinnat ovat koko maassa pysyneet pääosin ennallaan, mutta nousseet Uudellamaalla 14 prosenttia viime kesäkuuhun verrattuna.

Mikä taksimatkojen hintoja on nostanut ja onko osasyy tilastoinnissa?

Ministeriö katsoo tilastossa näkyvän hintojen nousun johtuvan osin siitä, että hintaseuranta tehdään isojen, markkinoilla jo olleiden taksiyritysten tarjoamista matkoista.

– Tarjolle on voinut tulla myös edullisempia ja esimerkiksi kiinteähintaisia palveluja, mutta tätä ei välttämättä havaita Tilastokeskuksen hintaseurannassa, ministeriö kommentoi tiedotteellaan.

Pääkaupunkiseudulla toimii useita uusia taksitoimijoita, joiden hinnat poikkeavat perinteisten suurten toimijoiden hinnoista.

Uudellamaalla toimivat suuret taksitoimijat Lähitaksi ja Taksi Helsinki muuttivat syksyllä hinnoitteluaan siten, että hinta muodostuu sekä kilometrien että kokonaismatka-aikaan menneiden minuuttien mukaan. Yle kertoi lokakuussa, että tämä nostaa varsinkin ruuhka-aikoina tehtävien taksimatkojen hintaa.

Taksialan hintakilpailua käytiin läpi myös Ylen analyysissä tammikuussa. Maakuntien keskuskaupungeissa on ollut uudistuksen jälkeen hyvin suurelta osin käytössä sama hinnoittelu kuin ennen taksiuudistusta.

Poikkeuksen vanhaan hinnoittelumalliin tekivät tammikuussa lähinnä pääkaupunkiseutu, Lahti ja Kymenlaakso. Hintakilpailua oli havaittavissa lähinnä pääkaupunkiseudulla. Sitä hidastaa muun muassa se, että kuluttajat tilaavat yleensä taksin puhelimella samasta numerosta kuin aina ennenkin.

Mistä hintamuutokset johtuvat?

Ministeriö toteaa, että enimmäishintasääntelystä luopuminen mahdollistaa hintojen nousemisen.

– On tyypillistä, että aluksi esiintyy hintavaihtelua, kun yrittäjät uudistavat toimintatapojaan ja uusia yrittäjiä tulee markkinoille. Myös kuluttajat kokeilevat markkinoille tulevia uusia taksipalveluja, liikenneministeriö kirjoittaa.

Korkeampien hintojen taustalla voi olla myös taksiliikenteen tuotantokustannusten nousu. Ministeriö kuitenkin katsoo, että tämä ei selitä hintojen nousua kaikilta osin.

– Jos markkinoilla on kilpailulain vastaista toimintaa, voi se vaikuttaa palvelujen hintoihin. Siksi on tärkeää, että valvova viranomainen puuttuu tilanteeseen ja selvittää taksimarkkinoiden toimivuutta. Näin KKV (Kilpailu- ja kuluttajavirasto) on tehnyt ottaessaan taksimarkkinan tehotarkkailuun, ministeriö kommentoi.

Ministeriö muistuttaa, että myös vanhan sääntelyn aikana säänneltyjä hintoja olisi nostettu, sillä taksien enimmäishintoihin tehtiin tarkistuksia tuotantokustannusten nousun mukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 ja kesällä 2014 taksimatkojen hintoja nostettiin 1,2 prosenttia. Kesällä 2010 enimmäishintaa nostettiin 4,1 prosenttia.

Onko taksialan kilpailu lisääntynyt?

Ministeriö pitää todennäköisenä, että kilpailua on tullut heinäkuun alun jälkeen lisää. Uudistusta se pitää edelleen tarpeellisena, sillä aiemmin esimerkiksi maaseudulle ei löytynyt usein uusia taksiyrittäjiä.

– Liikennepalvelulain voimaantulon jälkeen Liikenne- ja viestintävirasto on myöntänyt yli 3 500 uutta taksilupaa. Lain voimaantulon jälkeen virasto on myöntänyt myös yli 4 000 uutta taksinkuljettajan ajolupaa.

Ministeriöstä korostetaan, että markkinoiden avautuessa taksialan toimijat ovat uudenlaisen tilanteen edessä ja toimintatavat vasta muotoutuvat. Pitkän aikavälin vaikutuksia ei ole mahdollista arvioida, kun muutoksesta on kulunut vasta noin kahdeksan kuukautta.

Lue myös

Jäitkö ilman Kela -taksia? Tässä mahdollinen syy: KKV epäilee kiellettyjä kilpailunrajoituksia

Analyysi: Hintakisa vaisua, mökiltä kaupunkiin pääsee yhä – näin taksialalla menee jättiuudistuksen jälkeen

Ylen toimittaja Jessikka Aro sai tammikuun lopulla Yhdysvaltain ulkoministeriöstä tiedon, että hänelle myönnetään maaliskuun alussa International Women of Courage -palkinto.

Palkinto myönnetään vuosittain rohkeille naiselle maailmassa esimerkiksi naisten oikeuksien edistämisestä tai muusta hyvästä teosta.

Helmikuun lopulla Arolle ilmoitettiin, ettei palkintoa tulekaan.

– En ole tähän päivään mennessä saanut kirjallisia perusteluja, Aro ihmettelee.

Yhdysvaltalainen Foreign Policy -lehti kertoo, että syynä olisivat Aron kriittiset sosiaalisen median postaukset presidentti Donald Trumpista.

Siitä ei ole viitteitä, että käsky palkinnon perumisesta olisi tullut presidentiltä itseltään tai ulkoministeri Mike Pompeolta. Foreign Policy on haastatellut Yhdysvaltain ulkoministeriössä olevia lähteitä, joiden mukaan alemman tason virkamiehet olisivat päättäneet evätä palkinnon.

Virkamiehet olisivat lehden mukaan ajatelleet, ettei näytä hyvältä, että palkinto myönnetään suorasanaiselle Trump-kriitikolle.

– Sanattomaksi tämä vetää. Olin sokissa ja järkyttynyt palkinnon perumisesta, Aro sanoo.

Aro hämmästelee päätöstä etenkin siksi, että sosiaalisen median aktivismi oli tärkeä kriteeri palkinnon myöntämisessä.

Ehti perua työkeikkoja palkintomatkan tieltä

Jessikka Aro on Venäjään ja informaatiosotaan erikoistunut toimittaja. Hän on tullut tunnetuksi Venäjän trollitehtaita koskevasta uutisoinnistaan. Sen takia hän on joutunut myös venäläisten ja kansainvälisten valeuutisten, vihakampanjoiden ja suoranaisen uhkailun kohteeksi.

Aro oli jo perunut työkeikkojaan lähestyvän Yhdysvaltain-matkan tieltä ja oli tekemässä viisumijärjestelyjä. Hänen oli tarkoitus päästä itselleen räätälöidylle kolmen viikon palkintomatkalle tapaamaan esimerkiksi naistoimittajien järjestön edustajia.

– Kun tietää Venäjä-tutkinnat ja että presidentti Trump on kohteena, tämä on hänen esikunnalleen ehkä herkkä aihe, Jessikka Aro pohtii.

Aro toteaa olevansa kaikesta huolimatta iloinen ja kiitollinen siitä, että palkinto oli päätetty alun perin myöntää hänelle.

– On kuitenkin voittajaolo. Palkinto oli alun perin myönnetty ansioista, Aro sanoo.

International Women of Courage -palkintoa on jaettu vuodesta 2007 lähtien. Palkinnonsaajia on vuosittain useita, ja he ovat olleet pääasiassa kehittyvistä maista kotoisin olevia naisia.

Suomen suurin hallintouudistus näyttää jäävän kesken tältä hallitukselta ja eduskunnalta. Ylen lähteiden mukaan hallituspuolueissa on todettu, että aika loppuu kesken.

Hallituslähde kuvailee Ylelle, että mahdollisuus soten valmistumiseen on paperinohut.

Ylelle kerrotaan eri kokoomuslähteistä, että puolue odottaa puhemiesneuvoston ratkaisevan huomenna sote-valmistelun lopettamisen.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo (kok.) sanoi eduskunnan kyselytunnilla odottavansa, että soten kohtalo voi ratketa perjantaina. Ylelle hän sanoi uudistuksen olevan suurissa ongelmissa.

Pääministeripuolue keskusta on pitänyt viimeiseen asti kiinni siitä, että uudistus on saatava. Torstai-iltana puolueen keskeiset poliitikot kokoontuivat pääministeri Juha Sipilän (kesk.) johdolla Kesärantaan pohtimaan puolueen heikkoa gallup-menestystä ja soten kohtaloa.

Ylen lähde kertoo, että Sipilälle olisi selvitetty illan kuluessa, miksi sote-esitys ei kaikesta yrityksestä huolimatta onnistu. Sipilä on pitänyt viimeiseen asti kiinni siitä, että kaikki mahdollinen soten eteen tehdään.

Sote-ansa laukeaa kahdessa valiokunnassa

Soten valmistuminen sai tällä viikolla pohjakosketuksen kahdessa valiokunnassa, jotka parhaillaan valmistelevat sote-lakeja.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta on kuullut tällä viikolla perustuslakivaliokunnan edustajia ja asiantuntijoita, jotka kertoivat hallituksen sote-korjausehdotusten olevan perustuslain kannalta ongelmallisia.

Perustuslakivaliokuntaan puolestaan on juuttunut maakuntien tehtäviä säätelevä lakipaketti, joka eri lähteiden arvioiden mukaan ei sovi yhteen perustuslain kanssa.

Nämä kaksi lakipakettia on nidottu kiinni toisiinsa: jos toinen kaatuu, molemmat kaatuvat. Sosiaali- ja terveysuudistusta ei voi tehdä niin, ettei maakuntien tehtäviä ja palveluiden luvitusta ja valvontaa säädettäisi. Jos maakuntien tehtäviä määrittelevä lakipaketti juuttuu perustuslakiin, se vie varsinaiset sote- ja maakuntalait mennessään.

Kenen vika?

Soten lopullisen upottamisen halutaan kuitenkin tapahtuvat niin, ettei mikään hallituspuolueista joudu ottamaan syytä niskoilleen.

Hallituslähde kertoo, että missään tilanteessa hallitus ei vedä esitystään pois.

Useimmat arvioivat, että soten ajan loppumisesta kertominen jätetään eduskunnan puhemiesneuvostolle.

Ylen tietojen mukaan sosiaali- ja terveysvaliokunta valmistautuu siihen, että perjantaina – kun torstain kuulemisten yhteenveto on saatu paperille – joku esittää, että esitys lähetetään mahdollisten epäselvyyksien takia perustuslakivaliokuntaan. Jos näin käy, aika ennen vaaleja loppuu auttamattomasti kesken.

Oppositiolle tämä sopii, samoin ainakin hallituspuolue kokoomukselle. Kokoomus ei halua ottaa riskiä, että jos laki päätyisi eduskunnan täysistuntoon, puhemies joutuisi lähettämään sen bumerangina perustuslakivaliokuntaan.

Hallituspuolueissa on siirrytty syyttelyvaiheeseen. Keskustan mielestä ongelmat olivat valinnanvapaudessa. Kokoomus muistuttaa, että sote kaatunee maakuntalakien sisältöön.

Lue lisää:

Orpo myöntää soten vaikeudet – Alanko-Kahiluoto: Kuin olisi koonnut Ikean tuolin väärin

Analyysi: Sote-näytelmän viimeiset kummallisuudet – ohittiko röyhkeys perustuslain noudattamisen?

Sote-valiokunta järjestää jättikuulemiset – vielä 21 asiantuntijaa kutsutaan eduskuntaan

Kaksi ihmistä on loukkaantunut vakavasti henkilöauton ulosajossa Satakunnassa Nakkilassa, kertoo pelastuslaitos. Palomestarin mukaan henkilöautossa oli kolme ihmistä, joista yksi ei saanut vammoja.

Palomestarin mukaan auto oli suistunut tieltä, törmännyt puuhun ja sen jälkeen seinään. Autolla oli onnettomuustilanteessa kova vauhti, palomestari kertoo. Poliisi tutkii tarkemmin onnettomuuden syitä.

Autossa olleista kaksi oli noin 30-vuotiaita miehiä.

Pelastuslaitos sai ilmoituksen onnettomuudesta Harjavallantiellä noin kello yhdeltätoista perjantaina illalla.