Suomi omistaa EU:n ulkopuolella valtavia maa-alueita, mistä ei meillä pahemmin puhuta.
EU-parlamentin tilaaman tutkimuksen mukaan suomalaisten kontrollissa on EU-maista neljänneksi eniten EU:n ulkopuolisia maa-alueita, kaikkiaan 567 000 hehtaaria. Tutkimus laskee nämä alueet maakaappauksiksi (land grabbing). Tällä tutkimus ei tarkoita että omistukset olisi anastettu lainvastaisesti, vaan että pääomatoimijat hankkivat suuria maa-alueita käyttöönsä hyödyntämistarkoituksissa, mistä koituu myös paikallisia haittoja.
Metsäyhtiöt kiistävät kaappaus-termin sopivuuden tässä yhteydessä, eikä termi olekaan aivan yksiselitteinen. Unohdetaan siitä kiistely ja koko termi hetkeksi.
Maanomistuksen kokonaiskuvan saamiseksi selvitin suomalaistoimijoilta, paljonko maata niillä on yhteensä EU:n ulkopuolisissa maissa hallussaan. Tulokseksi saadaan melkoinen kakku, peräti noin 1,5 miljoonaa hehtaaria, joka on kokonaan kolmella metsäyhtiöllä: Stora Ensolla, UPM:llä ja Metsä Groupilla.
Pitää muistaa, ettei koko 1,5 miljoonaa hehtaaria ole sataprosenttisesti suomalaisissa käsissä. Joukossa on paljon vuokrattuja ja yhteisomistuksessa olevia maita. Stora Enson Brasilian- ja Uruguayn-bisnekset ovat pääosin yhteisyrityksiä, ja Stora Enso on jo itsessään suomalais-ruotsalainen yhtiö, joskin sen pääkonttori on Helsingissä.
Vaikka yhteisomistuksista vähennetään ulkomaisten kumppanien puolikkaat, jäljelle jää yli miljoona hehtaaria suomalaisten hallitsemaa maata. Se on melkoinen alue, yli 10 000 neliökilometriä eli Uudenmaan maakunnan pinta-alan verran ja enemmänkin.
Maat ovat suomalaisia raaka-aineplantaaseja
Etelä-Amerikan ja Kiinan omistuksilla on käytännössä yksi tarkoitus: tuottaa halpaa ja nopeakasvuista raaka-ainetta. Tyyppipuu etelässä on eukalyptus, joka kasvaa hakkuukypsäksi alle kymmenessä vuodessa. Se on kuin viljaa viljelisi, vain sykli on pidempi. Suomalaisella tai venäläisellä havumetsällä voi kestää 80–100 vuotta päästä samaan.
Ei ihme, että suomalaiset metsäyhtiöt haistoivat jo vuosia sitten etelän puun rahakkaan tuoksun. Globaalissa bisneksessä asiat tehdään siellä missä ne ovat tehokkaita ja halpoja. Maailma syö pakkauskartonkia ja pehmopaperia, ja sellubisnes on tahkonnut viime vuosina roimaa tulosta.
Suomalaiset metsäyhtiöt haistoivat jo vuosia sitten etelän puun rahakkaan tuoksun.
Suomalaisyhtiöt korostavat omistustensa laillisuutta ja sellumannan satamista palkkoina, infrastruktuurina ja yleisenä kehityksenä myös paikallisille asukkaille. Sellutehdassopimukset on neuvoteltu suoraan valtioiden kanssa Suomen valtion tuella, ja kansalaisjärjestöjen kanssa käydään keskustelua. Salamannopean tiedonvälityksen aikana vastuukysymykset onkin otettava vakavasti. Huonoa julkisuutta ei halua kukaan.
Uruguaysta yhtiöt puhuvat suorastaan malliesimerkkinä. Se on ottanut ulkomaiset investoinnit auliisti vastaan, eivätkä suomalaisviljelmät ole synnyttäneet isompia vastarintaliikkeitä. Moni muistaa Fray Bentosin tehdasta vastustaneet mielenosoitukset, mutta niissäkin raivosivat argentiinalaiset, jotka pelkäsivät sellutehtaan pilaavan rajajoen vedet.
Maanhankinta on johtanut myös konflikteihin
Silti useimpien maa- ja selluhankkeiden ympärillä on viime vuosina kuohunut.
Brasiliassa Veracelin ympärillä on viime vuosina ollut jatkuvia sosiaalisia ongelmia. Ruotsalainen metsäpolitiikan professori Jan-Erik Nylund piti vuonna 2011 suurimpana ongelmana sellutehtaiden ja plantaasien valtavaa mittakaavaa, joiden tieltä jopa kymmenettuhannet paikalliset asukkaat ovat joutuneet väistämään. Nylundin ja Helsingin yliopiston kehitysmaatutkija Markus Krögerin mukaan väkivalta on lisääntynyt ja konflikteista on tullut arkipäivää. Maattomat tuntevat, että heiltä on viety oikeus asuttamiinsa alueisiin.
Kiinan Guangxissa paikalliset asukkaat ovat vastustaneet Stora Enson tehdas- ja plantaasihankkeita. Paikallisia puolustanut asianajaja joutui epäselvistä syistä valtion kynsiin, ja suomalainen dokumenttielokuva Punaisen metsän hotelli kiinnitti huomiota plantaasien vastustukseen. Myös Kiinassa maanviljelijät syyttävät plantaaseja maidensa ja elantonsa anastamisesta, ja eukalyptuspuita luonnon pilaamisesta
Oma lukunsa ovat kehityshankkeita rahoittavan valtio-omisteisen Finnfundin projektit. Finnfund ei oman ilmoituksensa mukaan omista maata, vaan on vähemmistöosakkaana esimerkiksi Tansanian metsähankkeissa ja Sierra Leonen palmuöljyntuotannossa. Silti muutama sen projekti on ajautunut ongelmiin maanomistuskysymysten vuoksi.
Hondurasissa kiista Finnfundin osarahoittamasta padosta kärjistyi maaliskuussa murhaan, jossa surmattiin kansalaisjärjestön palkittu perustaja. Patohankkeen arvostelijat väittivät, että laajoja alkuperäiskansojen alueita uhkaa padon takia jäädä veden alle. Finnfund keskeytti rahoituksensa väkivaltaisuuksien vuoksi. Afrikan suurinta tuulivoimapuistoa Kenian Turkana-järvellä vastustava väestöryhmä on puolestaan vetänyt hankkeen oikeuteen. Ryhmän mukaan ikiaikaisesti yhteisomistuksessa olleita maita on otettu yksityiskäyttöön ilman kunnollista neuvottelua. Finnfund on hankkeen osarahoittaja.
Svenska Handelshögskolanin tutkijan Maria Ehrnström-Fuentesin mukaan myös mallimaana pidetyssä Uruguayssa plantaasit kaventavat paikallisten viljelijöiden mahdollisuuksia jatkaa elinkeinoaan: veden hinta nousee, paikallisyhteisöt murenevat ja työvoima katoaa kaupunkeihin, kun ihmiset myyvät tilojaan.
Onko maanhankinta nykyajan kolonialismia?
Edelliset esimerkit eivät päde vain suomalaisiin, vaan koskevat laajemmin koko maailmanlaajuista maanhankintatrendiä. Globaalit suuryhtiöt ja paikallisyhteisöt eivät mahdu täysin kitkattomasti samoille alueille. Tämän ovat myöntäneet myös suomalaiset metsäyhtiöt.
Maakonfliktien määrä maailmalla lisääntyy jatkuvasti. Syynä on se, että kilpailu maasta kiristyy. Taustalla on ennen kaikkea väestönkasvu. Esimerkiksi Brasiliassa tilanne hipoo jo kaoottista: Markus Krögerin mukaan maan pinta-alan pitäisi olla kaksinkertainen, jos kaikki Brasilian maahan kohdistuvat omistusvaatimukset lasketaan yhteen. Afrikassa taas ovat ahkerasti käyneet maakaupoilla muun muassa kiinalaiset.
1800-luvun kolonialismi oli eri maata, kokonaisten valtioiden alistamista. Mutta nytkin osaan maahankinnoista sisältyy tutkijoiden mukaan uuskolonialistisia piirteitä – isot vievät ja paikallisten on pakko sopeutua ilman todellista sananvaltaa siiihen, tulevatko jättihankkeet omalle takapihalle vai ei. Myös suomalaishankkeet ovat herättäneet vastarintaa, miltä ei kannata sulkea silmiään.