– Tervetuloa Kashgariin, sanoo poliisi täydellisellä englannilla, katsoo silmiin ja hymyilee leveästi.

Hän ja kolme muuta kiinalaisviranomaista ovat saapuneet hotellin aulaan kertomaan, miten Kashgarista kuuluu raportoida. On paras pysyä turistialueilla, eikä poliiseista saa missään nimessä ottaa kuvia, he muistuttavat.

Minulle esitellään mies kommunistisen puolueen propagandavirastosta. Hänen kerrotaan tekevän kaikkensa, jotta matkamme sujuisi ongelmitta. Puhelinnumeroa hänelle ei ole.

Mutta sitä emme tarvitsekaan. Seuraavat kolme päivää hänen kollegansa ovat aina tavoitettavissa: osa näköetäisyydellä, osa piilossa puiden takana, jotkut selaamassa kioskin lehtiä tai perässämme autossa, jossa ei ole rekisterikilpiä.

He eivät puhu meille mutta näkevät kaiken. Ja se on vasta pieni maistiainen siitä, mikä on täällä asuville arkipäivää.

Puolen miljoonan asukkaan Kashgar ei nimittäin ole mikä tahansa kiinalainen kaupunki. Se kuuluu Xinjiangin autonomiseen alueeseen, jossa asuu yksi Kiinan suurimmista vähemmistöistä, arviolta 12 miljoonaa uiguurimuslimia.

Nykyisin Kiina valvoo maakuntaa kuin jokainen heistä olisi mahdollinen terroristi. Poliisi pidättää ihmisiä ilman pätevää syytä ja on YK:n paneelin arvion mukaan passittanut jopa miljoona uiguuria suljetuille leireille. Niillä uiguurit pakotetaan laulamaan ylistystä Kiinalle ja kieltämään uskontonsa.

Puhutaan jo etnisestä puhdistuksesta.

Kiina kiistää väitteen puhdistuksesta, mutta on myöntänyt uudelleenkouluttavansa uiguureja. Siitä Kiina ei kuitenkaan pidä, että asiasta tullaan Xinjiangiin kyselemään.

– Hyvää illanjatkoa. Adios! hymyilevä poliisi sanoo.

Taksikuskin puhelin soi, kun hän jättää meidät Kashgarin kuuluisimman turistikohteen eteen.

– Toin heidät vanhaankaupunkiin, hän raportoi luuriin.

Tämä osa Kashgaria ei tunnu Kiinalta vaan Tuhannen ja yhden yön sadulta. Arkkitehtuuri muistuttaa, että kyseessä on ikivanha keidaskaupunki, josta on vain parisataa kilometriä matkaa Kiinan länsirajalle. Afganistanin pääkaupunki Kabul on neljä kertaa lähempänä kuin Peking.

Kiina on kuitenkin tehnyt selväksi, kenen alueella ollaan.

Kaikki julkisivut ovat punaisenaan Kiinan lipuista. Yhdestä kaksikerroksisesta talosta voi laskea 17 punalippua, seuraavasta ja taas seuraavasta vähintään saman verran. Katu jatkuu punaisena kuiluna.

Pääteiden varsilla, siltojen alla ja talojen yllä roikkuu valtavia julisteita, jotka kehottavat kunnioittamaan kommunistisen puolueen aatetta ja vaalimaan presidentti Xi Jinpingin ajatuksia.

Osa vanhastakaupungista on purettu lähes maan tasalle, mutta osa on kunnostettu turisteja varten kuin outo teemapuisto, jossa matkailijat saavat katsella ja maistella eksoottista silkkitien Kashgaria.

Täällä uiguurikulttuuri on esillä sellaisena kuin Kiina sen haluaa: grilleissä sihisevänä mausteisena ruokana, rusinakauppiaina ja hedelmäkojuina. Miehinä, jotka takovat kuparikattiloita päässään uiguurien perinteinen, pientä tyynyä muistuttava doppa-hattu.

Keskiaasialaisen näköiset uiguurit erottaa varsin helposti ulkonäöltään han-kiinalaisista. Suurin osa Kashgarin asukkaista on yhä uiguureja, vaikka Kiina on asuttanut Xinjiangiin koko ajan enemmän valtaväestöä.

Nykyisin jo 40 prosenttia maakunnan asukkaista on han-kiinalaisia.

Valvontakamerat tuijottavat kiinalaisturisteja ja uiguurivanhuksia, jotka istuvat ravintoloiden edessä. Poliisit vartioivat suljettuja ovia, joiden taakse ei näe.

Kaduilla on päivällä hiljaista. Monet kaupoista näyttävät olleen kiinni jo kauan.

Lähempänä kuvauksellista kaupunginmuuria shanghailainen eläkeläismies Chen koluaa kortteleita kamerakerhon kanssa.

– Tulimme, koska tämä on Kiinan etnisesti rikkaimpia kaupunkeja. Täällä on niin kaunista, Chen sanoo.

Hän kertoo tuoneensa myös kuvauslennokin ja harmittelee, kun sitä ei voi käyttää.

– Jostain syystä täällä ei saa kuvata lennokeilla, Chen ihmettelee.

Puhumme hetken Suomesta ja lasikattoisista revontulimajoista, sitten hyvästelemme.

Heti, kun Chen jatkaa matkaansa, hotellilla tapaamani propagandatoimiston mies ilmestyy hänen viereensä.

Uskottavia haastatteluja on mahdoton tehdä, eikä haastateltavia voi suojella kuulusteluilta.

Opimme pian, että valvojamme puhuttavat jokaisen kohtaamamme ihmisen. Myyjät, ravintoloitsijat ja kauppiaan, jolta kysymme kulkuohjeita.

Miehet odottavat meitä aamuisin hotellin aulassa, seisovat julkisen vessan ovella ja ajavat kanssamme bussilla. Iltatorin ruuhkassa he ovat selässä kiinni. He kuvaavat meitä, kun ohitamme tarkastuspisteen ja näkevät, jos kamerani osuu poliisiin. Silloin poliisipartio tulee vaatimaan ruutujen poistamista.

Uskottavia haastatteluja on mahdoton tehdä, eikä haastateltavia voi suojella kuulusteluilta.

Kiina toivottaa teoriassa ulkomaiset toimittajat tervetulleeksi, mutta Xinjiangissa työn vapaus on toista kuin Pekingissä. On keskityttävä tarkkailemaan ja kuuntelemaan.

Kiina perustelee Xinjiangin valvontaa terrorismin torjunnalla. Paine oli alkanut kasvaa jo vuonna 2001, kun Kiina liittyi osaltaan terrorismin vastaiseen sotaan.

Vuonna 2014 Kiinassa nähtiin terrori-iskujen aalto, josta viranomaiset syyttivät uiguureja. Parhaiten maailman mieliin on painunut veitsi-isku Etelä-Kiinassa sijaitsevan Kunmingin juna-asemalla.

Tapahtumat antoivat Kiinalle syyn kiristää Xinjiangin uiguurien kontrollia. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan joukkopidätysleirejä ryhdyttiin rakentamaan juuri tuolloin.

Kiina suhtautuu epäilevästi vähemmistöihin ja pelkää separatistisia ajatuksia, jotka voisivat levitä. Sen vuoksi se pitää niin Tiibetiä kuin Xinjiangiakin tiukassa otteessa. Separatismi on Kiinan mukaan yksi kolmesta "pahuuden voimasta", kaksi muuta ovat terrorismi ja ääriajattelu. Kiinan mukaan kaikki sen toimet Xinjiangissa pyrkivät estämään näiden aatteiden leviämistä.

Xinjiang on Kiinalle tärkeä alue myös taloudellisesti. Sen maaperässä on öljyä ja kaasua, ja se on tärkeä kauppareitti, uuden silkkitien portti Keski-Aasiaan. Siksi puolue käyttää kovia keinoja estääkseen maakuntaa ajautumasta liian etäälle keskushallinnosta.

Vanhankaupungin aukiolla turistiopas selostaa kiinalaisille matkailijoille, kuinka paikalla järjestetään joka maanantai isänmaallista ohjelmaa.

– Täällä on lipunnosto, johon kaikkien paikalle pääsevien on osallistuttava, opas kertoo särisevään kovaääniseen.

Hän selittää ryhmälle, että jokainen asukas tuo tilaisuuteen kotoaan pienen tuolin. Lipunnoston jälkeen kaikki istuvat kuuntelemaan, kun viranomaiset tiedottavat heille Kiinan politiikan hyödyistä ja maan johdon hyvistä teoista.

– Täällä korostetaan isänmaallista koulutusta, hän sanoo.

Samanlaisia lipunnostohetkiä on kuvailtu ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin raportissa, joka käsittelee Xinjiangin tilannetta. Syyskuussa julkaistuun laajaan raporttiin on haastateltu kymmeniä uiguureja.

Erään miehen kertomuksen mukaan lipunnostoissa läsnäolijat kirjataan ja poissaolosta rangaistaan. Istunnoissa saattaa myös joutua kieltämään perheenjäseniään, jos he ovat jääneet kiinni rukoilusta tai Koraanin lukemisesta.

Jos ei tottele, voi joutua pidätetyksi ja leirille.

Elokuussa YK:n alainen komitea arvioi, että Xinjiangin suljetuille poliittisille koulutusleireille on viety jopa miljoona ihmistä. Se tarkoittaa lähes joka kymmenettä maakunnassa asuvaa uiguuria.

YK:n rotusyrjinnän poistamista käsittelevä komitea kuvaili Xinjiangin muistuttavan nykyisin "jättimäistä piilossa pidettyä internointileiriä". Lisäksi komitean varapuheenjohtaja sanoi, että jopa kaksi miljoonaa ihmistä on pakotettu koulutukseen, joissa heitä käännytetään.

Se oli paikka, joka synnyttää kostonhalua ja pyyhkii pois uiguuri-identiteetin. Abdusalam Muhemet

Human Rights Watchin ja Amnestyn haastattelemien uiguurien mukaan leireillä on opeteltava puoluepropagandaa, laulettava kommunistisia ylistyslauluja ja tankattava kiinan kirjoitusmerkkejä. Uiguurikielen puhumisesta rangaistaan ja islaminusko pitää kieltää.

– Meidän piti opetella laulu seitsemässä päivässä. Jos ei oppinut, ei saanut ruokaa seitsemään päivään. Mietin, että selviäisin kyllä, sillä olin ollut jo kahleissa samat seitsemän päivää, eräs leiriltä päässyt kertoo Human Rights Watchin raportissa.

Harva järjestöjen haastattelemista tiesi, miksi oli leireille joutunut. Leirillä he eivät myöskään tienneet, koska pääsisivät pois.

Pois päässeet ovat kertoneet fyysisestä ja henkisestä väkivallasta. Sairaat eivät saaneet hoitoa ja ihmisiä hakattiin. Moni haastatelluista kertoo yrittäneensä itsemurhaa. Toiset kertovat kiduttamisesta pidätyskeskuksissa, valveilla pitämisestä ja rautaisesta, jäseniä puristavasta tuolista, jonka nimi on "tiikeri".

– Se ei ollut paikka, jossa häädettäisiin ääriajattelua. Se oli paikka, joka synnyttää kostonhalua ja pyyhkii pois uiguuri-identiteetin, kertoo leiriltä päässyt Abdusalam Muhemet sanomalehti New York Timesin haastattelussa.

Muhemetin tavoin suurin osa niistä, jotka ovat uskaltaneet kertoa kokemuksistaan leireillä, asuu nykyisin ulkomailla. Silti moni välttää omalla nimellään puhumista suojellakseen yhä Kiinassa olevia sukulaisiaan.

Ihmisoikeusraporteissa ja mediassa puhuneiden uiguurien mukaan ihmisiä viedään koulutusleireille mielivaltaisesti ja ilman oikeudenkäyntiä. Rikokseksi voi riittää Koraanin siteeraaminen tai asuminen ulkomailla.

Juuri täällä Xinjiangin eteläosissa on Human Rights Watchin mukaan paljon perheitä, joiden jäsenistä yli puolet on koulutusleirillä, pidätettynä tai vankilassa. Kun vanhemmat ovat joutuneet leirille, lapset on lähetetty orpokotiin.

Tärkeimmät todisteet leirien olemassaolosta ovat pitkään olleet Kiinan hallituksen omat raportit ja Xinjiangista otetut satelliittikuvat. Jotkut kiinalaisdokumentit kertovat jopa yksityiskohtaisesti, miten leirit toimivat, sanoo Xinjiangin tilanteeseen perehtynyt saksalaistutkija Adrian Zenz Saksan radion haastattelussa.

Dokumentteja on julkaistu, koska paikallisviranomaisilla on ollut tarve osoittaa alueen asukkaille, että se tekee työtä terrorismin ehkäisemiseksi, Zenz selittää.

Zenz on verrannut Xinjiangin tilannetta 1960-luvun kulttuurivallankumouksen, jolloin Mao Zedong halusi puhdistaa Kiinan porvarillisesta ajattelusta. Arviot kulttuurivallankumouksen poliittisten vainojen uhreista liikkuvat sadoista tuhansista yli 1,5 miljoonaan.

Todisteista huolimatta Kiina kiisti kaikki ulkomaalaisten tutkijoiden ja median väitteet suljetuista koulutusleireistä viime kesään saakka. Sitten se muutti taktiikkaansa ja ryhtyi näennäiseen avoimuuteen.

Ruokalassa jaetaan maksutta ravitsevaa ruokaa, asuntola on hyvin varusteltu ja ulkona voi pelata koripalloa ja pingistä. Xinjiangin kuvernööri Shohrat Zakir

Syyskuussa Kiina kertoi, että Xinjiangissa on "uudelleenkoulutuskeskuksia", joissa pikkurikollisille opetetaan ammatillisia taitoja ja lain kirjainta. Lokakuussa Kiina virallisti keskukset ja kertoi, mitä niissä sen mielestä tapahtuu:

– Keskuksissa opetetaan maan yhteistä kieltä, lakitietoa ja ammatillisia taitoja. Ruokalassa jaetaan maksutta ravitsevaa ruokaa, asuntola on hyvin varusteltu ja ulkona voi pelata koripalloa ja pingistä, Xinjiangin kuvernööri Shohrat Zakir kuvailee pitkässä, Kiinan valtiollisen uutistoimiston Xinhuan julkaisemassa haastattelussa.

Zakir ei kertonut, kuinka paljon ihmisiä "keskuksissa" on tai kuvannut tarkalleen, miten niille voi päätyä. Haastattelussa hän keskittyi ylistämään, kuinka rauhallinen Xinjiangista on viranomaisten toimien vuoksi tullut.

– Koulutusohjelman tarkoitus on puhdistaa maaperä aineksesta, joka ruokkii terrorismia ja uskonnollista ääriajattelua sekä estää väkivallanteot, Zakir sanoi.

Kuskin puhelimen WeChat-sovelluksesta raikaa uiguurinkielisiä viestejä. Pyydämme häntä jättämään meidät Maon patsaalle Kashgarin keskustaan.

Kivinen jätti-Mao tuijottaa käsi ilmassa jalustaltaan etelään kohti puistoa, jossa uiguurimiehet istuvat iltaisin pelaamassa shakkia ja korttia.

Tunnistamme saattajistamme jo ainakin seitsemät kasvot. Pari-, kolme-, nelikymppiset miehet voisivat verkkareissaan, farkuissaan ja lenkkareissaan olla keitä tahansa kadunkulkijoita, jos he eivät aina olisi siellä, missä mekin.

Suurin osa miehistä on uiguureita. Yksi tykkää käyttää aurinkolaseja, toinen ei voi välttää hymynkaretta, kun katseemme kohtaavat.

– Mitä kuuluu tänään, kysyn. Hän ei vastaa.

Miehet seuraavat meitä, kun kävelemme länteen. Olemme pyrkimässä kohti paikkaa, jossa satelliittikuvien mukaan saattaisi sijaita uiguurien suljettu koulutuskeskus. Kartan mukaan sen pitäisi olla vain parin kilometrin päässä vanhastakaupungista.

Tietoja keskusten mahdollisista sijainneista on koonnut Kanadassa asuva kiinalainen oikeustieteen opiskelija Shawn Zhang. Hän on käyttänyt hyväkseen paikallisviranomaisten dokumenteista keräämiään tietoja ja verrannut niitä satelliittikuviin. Zhangin kartan tietoja ei ole voitu vahvistaa paikan päällä, mutta sanomalehti Wall Street Journal löysi viime vuonna yhden keskuksista satelliittikuvien perusteella.

Kuvista myös näkyy, kuinka keskukset ovat viime vuosina laajentuneet.

Muutaman kymmenen kilometrin säteellä Kashgarin keskustasta kartalla näkyy 18 mahdollista sijaintia. Kaikkiaan leirejä uskotaan olevan yli tuhat.

Ohitamme tyhjiä taloja, joiden asukkaiden olinpaikkaa voi vain arvailla. He voivat olla muuttaneet tai heidät on viety vastoin tahtoaan. New York Timesin löytämän viranomaisraportin mukaan uiguureja on lähetetty leireille myös täysin umpimähkään, koska viranomaisten on pitänyt täyttää heille asetetut määrälliset tavoitteet.

Siellä, missä näkyy elämää, oven päällä on kyltti: "turvallinen perhe". Emme halua kysyä keneltäkään sen merkityksestä, sillä poliisit pysäyttävät meidät ja vaativat henkilötietojamme.

Ensimmäinen partio tarkistaa kameran, toinen tahtoo nähdä puhelimet.

Kierrämme korttelin ja törmäämme taas poliiseihin. Ensimmäinen partio tarkistaa kameran, toinen tahtoo nähdä puhelimet. Poliisit seisovat kolmiomuodostelmassa selät toisiaan vasten. Heillä on mellakkavarusteet kilpineen ja konetuliaseineen.

Lopulta sivuutamme pätkiä piikkilangalla kuorrutettua betoniaitaa, jonka takana kohoaa sottaisia kerrostaloja. Taas uudet poliisit tarkastavat edessämme uiguurimiehen papereita.

Nyt partio ei enää viito meitä luokseen, vaan huitoo menemään pois. Leiritietojen vahvistaminen osoittautuu täällä mahdottomaksi.

Kashgarin kadut näyttävät siltä kuin minä hetkenä hyvänsä odotettaisiin mellakan puhkeamista. Autosta voi hahmottaa, että kaupunkia peittää poliisin valvontapisteiden tiheä ruudukko.

Pelkästään matkalla lentokentältä keskustaan olen laskenut 32 erilaista poliisiasemaa. Niitä täydentävät poliisiautot ja raskaasti aseistetut katupartiot. Poliisin lisäksi kaduilla ja kauppojen edessä liikkuu huomioliiveihin pukeutuneita siviilipartioita kädessään keppejä, jotka muistuttavat ylisuuria pesäpallomailoja.

Taivaalla lentää kyyhkysiksi naamioituja ja kameralla varustettuja lennokkeja, jotka tarkkailevat ihmisiä.

Xinjiangin maakunta on ollut Kiinan silmätikku jo vuosikymmeniä, mutta valvonta alkoi kiristyä selvästi toissa vuonna. Presidentti Xi Jinping nimitti tuolloin Xinjiangin alueelliseksi puoluejohtajaksi Chen Quanguon. Aiemmin Chen on johtanut Tiibetiä, toista vähemmistön asuttamaa itsehallintoaluetta.

Saksalaistutkija Adrian Zenzin laskelmista näkyy, että Chenin kaudella turvallisuusalaan liittyvien työpaikkojen määrä Xinjiangissa on ampaissut nousuun. Valvonta näkyy myös Kiinan omissa tilastoissa: 21 prosenttia Kiinassa viime vuonna tehdyistä pidätyksistä tehtiin Xinjiangissa, vaikka siellä asuu 1,5 prosenttia maan väestöstä.

Virkavallan apuna ovat kamerat. Niitä on Kashgarissa ja koko Xinjiangissa kaikkialla.

Xinjiangista on tullut valvontatekniikan laboratorio ja koko Kiinan tulevaisuuden dystopia. Täällä testataan sitä, mikä voi olla tulevaisuutta myös muualla maassa.

Taivaalla lentää vakoojalintuja eli kyyhkysiksi naamioituja ja kameralla varustettuja lennokkeja, jotka tarkkailevat ihmisiä.

Ovilla on vartijoita ja laitteita, joilla kulkijan henkilöllisyys tarkastetaan kasvojentunnistusteknogian avulla. Jos kulkijassa on jotain epäilyttävää, kone piippaa. Mustalle listalle voi joutua esimerkiksi, jos sukulainen on joskus pidätetty.

Kukaan ei pääse täällä minnekään ilman, että se tiedetään.

Teiden yllä kulkee pylväikköjä, joihin on viritetty kaikkialle näkeviä kameroita. Aidoilla, piikkilangalla ja poliisivartioilla ympäröidyt huoltoasemat ovat kuin sotilaskohteita, ja jokainen tankattu bensalitra merkitään kirjoihin. Viranomaiset pelkäävät, että polttoainetta voitaisiin käyttää pommiin.

Etninen profilointi on täällä arkipäivää. Kuljemme ohi useiden tarkastuspisteiden, joilla uiguurit pysäytetään mutta han-kiinalaiset päästetään läpi ilman henkilöpapereita. Uiguurit on myös usutettu valvomaan toisiaan samalla tavalla kuin Pohjois-Koreassa.

– Ihmiset ovat lakanneet käymästä toistensa luona. Jos joku tuli vastaan kadulla, juoksin karkuun, kuvaa Human Rights Watchin haastattelema uiguuri viime vuosia Xinjiangissa.

Kukaan ei pääse täällä minnekään ilman, että se tiedetään.

Xinjiangissa asuvat uiguurit joutuvat myös alistumaan puhelinten tarkastukseen. Poliisit skannaavat puhelimet ja etsivät niistä uskonnollista sisältöä. Amnestyn mukaan leirille on voinut joutua, jos puhelimessa on WhatsApp-viestisovellus.

Uutistoimisto Reutersin mukaan laitteita on hankittu jo muuallekin Kiinaan. Skannerilla pystyy imemään ja analysoimaan puhelimeen tallennetut yhteystiedot, kuvat, videot ja sosiaalisen median sisällön.

Palamme vanhaankaupunkiin, jonka keskellä kohoaa kellertävä moskeija, Kiinan suurin, nimeltään Id Kah. Senkin katolla liehuu Kiinan punainen lippu. Aulassa roikkuu lakana, jossa kehotetaan rakastamaan puoluetta ja Kiinaa.

On perjantai-iltapäivä, jolloin muslimit ympäri maailman kokoontuvat rukoilemaan yhdessä. Täällä rukouskutsua ei ole kuulunut. Sen sijaan aukiolla moskeijan ulkopuolella jättimäisellä näytöllä pauhaa pitsamainos.

Toisella puolella kerrostalon kokoinen kuvaruutu pyörittää valokuvia: yhdessä on iso Xi Jinping, toisessa Xi lasten kanssa, kolmannessa Xi uiguurinaisten kanssa, neljännessä Xi poliitikkojen edessä johtamassa.

Kyltti moskeijan edessä kertoo, että perjantaisin täällä käy jopa viidestä kuuteen tuhatta ihmistä. Mutta ei enää, sanovat paikalliset. Kukaan ei uskalla, sillä se voitaisiin tulkita merkiksi ääriajattelusta.

Kiina on kieltänyt hiljalleen lähes kaiken, mikä liittyy islamiin. Uskonto ei saa näkyä pukeutumisessa, halal-merkinnän käyttöä on rajoitettu, rukousmattoja ja Koraaneja on takavarikoitu. Rukoilemista ja ramadanin viettoa tarkkaillaan.

Vastaantulijalle pitää sanoa ni hao, ei as-salaam-alaikum.

Kolmen vuoden takaisissa valokuvissa moskeijan portaat ovat täyttyneet miehistä mattojensa kanssa. Tuolloin toimittajatkin saivat kulkea Xinjiangissa suhteellisen rauhassa.

Xinjiangiin saa yhä matkustaa, mutta täällä asuvien liikkumista rajoitetaan. Pari vuotta sitten asukkailta alettiin vaatia dna-näytteitä passihakemuksen oheen. Lopulta kaikki alueen passit vaadittiin takavarikoitavaksi. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan myös ihmisten liikkumista maakunnan sisällä on rajoitettu.

Maantiellä tarkastuspisteita voi olla parin sadan metrin välein. The Economist -lehden toimittajat näkivät muutama sata kilometriä Kashgarista kaakkoon sijaitsevan Hotanin kaupungin ulkopuolella, miten ihmiset käskettiin bussista ja heidän henkilöllisyytensä tarkastettiin iirisskannerien avulla.

Kotimaisia matkailijoita Xinjiangiin silti halutaan. Katsomme yhdessä varjostajiemme kanssa, kun keski-ikäinen pariskunta kiipeää tikkaita pitkin kamelin selkään valokuvaa varten. Kamelipotretti maksaa 20 juania eli noin kolme euroa.

Rukousaika loppuu, ja ovella odottavat turistit pääsevät sisään moskeijaan. Ulos on tullut vain muutama vanha uiguurimies.

Aukion yllä lentoon lehahtaa puluparvi. Jokin puluista saattaa olla kamera.

Jäämme bussista lähellä majapaikkaamme. Ulkomaalaiset saavat asua Kashgarissa vain tietyissä hotelleissa. Pimeässä illassa on helppo erottaa, kun kuusi miestä kävelee perässämme muutoin tyhjällä sillalla.

Löydämme pienen auki olevan ravintolan, ja kiinalaispariskunta näkee vaivaa kyselläkseen ulkomaalaisen vieraan makutottumuksia. Mies katselee hymyillen, kun syömme.

Sitten hänet kutsutaan ulos.

– Se ulkomaalainen, kuulen jonkun sanovan kiinaksi.

Mies palaa kasvoillaan tutkimaton ilme. Hän näyttää helpottuvan, kun lähdemme.

Kashgarista löytyy se arkinen Kiina, jossa käydään töissä ja koulussa, myydään ruokaa, kanniskellaan ostoksia pienissä muovipusseissa. Samalla läsnä on kokonaan toinen todellisuus.

Myös kellot käyvät täällä kahta aikaa: ihmisten ja valtion. Se johtuu siitä, että Kashgar sijaitsee 3 500 kilometriä Pekingistä länteen, ja aurinko nousee aamulla pari tuntia myöhemmin kuin maan itäosissa.

Ainakin yhden uiguurin raportoidaan joutuneen leirille siksi, että hänen kellonsa kävi Xinjiangin tahtiin.

Virallisesti Kiinassa on käytössä vain yksi aika: Pekingin aika.

Lue myös:

Linnuiksi naamioidut dronekamerat vakoilevat taivaalta ihmisten liikkeitä – Kiinan muslimivähemmistön kontrolli on kuin Orwellin painajaisesta

Kiina virallistaa "uudelleenkoulutusleirit" – jopa miljoona ihmistä määrätty saamaan ideologista oppia ja käyttäytymisen ohjausta

Yle Länsi-Kiinassa: Näin Kiina simputtaa Xinjiangin uiguureita (julkaistu 1.7.2016)

Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos ovat Vasa övningsskolanin abiturientteja. Keskellä vaativaa kouluvuottaan he kokevat, että kaikki on koulussa nyt niin kuin olla pitää. Toisin oli vuosi sitten.

Yli 220 ruotsinkielisen normaalikoulun nykyistä ja entistä oppilasta vaati viime vuoden marraskuun lopulla julkisessa vetoomuksessa seksuaalisen häirinnän loppumista koulussa.

Vuosi #övistoo -vetoomuksen jälkeen Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos tuntevat olonsa koulussa turvalliseksi. Heillä on nyt mahdollisuus keskittyä opiskeluun.

– Ennen vetoomuksen tekemistä ei ehkä uskottu, kuinka suuri vaikutus sillä voi olla. Myöhemmin ymmärrettiin, että se oli valtavan tärkeä. #övistoon jälkeen on ilmapiiri koulussa paljon parempi, sanoo Heidi Kaarto.

Kaikki tiesivät häirinnästä, mutta kukaan ei uskaltanut puhua siitä. Emil Ahlroos

Emil Ahlroos on samaa mieltä. Ilmapiiri koulussa on nyt erilainen kuin vuosi sitten.

–Ennen kaikki tiesivät häirinnästä, mutta kukaan ei uskaltanut puhua siitä. Nyt kun kortit on laitettu pöydälle, koulussa on helpompi hengittää.

Ahlroos muistelee vuoden takaisia päiviä. Vetoomuksen jättämisen jälkeen tunnelma koulussa oli outo, sekä opettajat että oppilaat olivat apeita. Katseet oli käännetty kohti lattiaa.

– Se oli omituisinta mitä koskaan olen kokenut.

Vähitellen vetoomuksen hyvät vaikutukset alkoivat näkyä mielialoissa. Heidi Kaarto on erityisen tyytyväinen siihen, että nyt koulutyö on ykkössijalla.

– Opettajien ja oppilaiden välinen suhde on tullut paljon ammattimaisemmaksi. Opettajat ajattelevat ensin ja puhuvat vasta sitten eikä oppilaiden tarvitse enää pelätä, että opettaja tulee vihaiseksi, jos pitää välimatkaa, sanoo Kaarto.

Oppilaat otettiin vakavasti

Vetoomukseen oli liitetty yli 30 oppilaan kertomukset tapauksista, joissa he kokevat tulleensa sopimattomasti kohdelluiksi. Häirintäsyytösten selvittelyn seurauksena yksi Vasa övningsskolanin opettaja irtisanoutui tehtävästään. Toiselle opettajalle annettiin huomautus.

Ellen Sahlström oli yksi vetoomuksen alullepanijoista. Helsingissä opiskeleva Sahlström kävi vielä vuosi sitten koulua Vaasassa.

Sahlström muistelee vetoomusta ylpeydellä ja ilolla. Sen vaikutus oli hänen mielestään yllättävänkin suuri. Sahlström kiittää koulun johdon suhtautumista vetoomukseen.

– Tulimme kuulluiksi ja se mitä kerroimme, otettiin vakavasti.

Monia asia selittää sitä, että vetoomuksesta tuli niin vaikuttava, arvioi Sahlström.

– Oli tärkeää, että kerroimme hyvin konkreettisista asioista. Me tiesimme mitä halusimme ajaa, ja teimme sen. Ajankohta oli myös oikea. Ihmisillä oli silmät ja korvat auki näille asioille, pohtii Sahlström ja viittaa viime syksyn metoo-kampanjaan.

Vaikka Sahlström ei enää opiskele Vasa Övningsskolanissa, hän tietää, että ilmapiiri koulussa on muuttunut paremmaksi.

– Vetoomuksemme johti konkreettisiin toimenpiteisiin ja vaikutti asenteisiin. Olen ylpeä ja onnellinen siitä.

Helpompi puhua

Sekä Ellen Sahlström että Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos arvostavat sitä, että koulun ilmapiiri on puhdistunut. Heidän mielestään tärkeintä on kuitenkin se, että koulussa on nyt nollatoleranssi seksuaaliselle häirinnälle.

Myös mahdollisesta häirinnästä uskalletaan nyt kertoa. Siitä nuoret ovat varmoja.

– Asioista on nyt helpompi puhua. Olen myös sitä mieltä, että tyttöjen ja poikien välillä kommunikointi on tullut helpommaksi, miettii Heidi Kaarto.

Samaa mieltä on Emil Ahlroos. Silti molempien mielestä on realistista ajatella, että häirintää voi ilmaantua uudestaankin.

– Mutta luulen, että häirintä vähenee tasaisesti, koska nyt se otetaan vakavasti ja sitä ei yksinkertaisesti enää hyväksytä, sanoo Ahlroos.

Rehtori: Tuskallinen tapahtumasarja

Vasa övningsskola on Åbo Akademin alainen opettajakoulutuksen harjoituskoulu. Vetoomuksen jättämisen aikoihin koulun rehtorina oli juuri aloittanut Bernt Klockars.

Hän kuvailee viime syksyn tapahtumia järkyttäviksi. Samalla syntyi kuitenkin jotain hyvää. Nyt koulussa tiedostetaan paremmin seksuaaliseen häirintään ja yleensäkin häirintään liittyviä kysymyksiä.

Klockarsin mukaan ratkaisevaa on se, miten jatkossa toimitaan niin, että häirintää ei enää ole.

Rehtori on tyytyväinen, että oppilaat ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi.

– Olisin pettynyt jos niin ei olisi, toteaa Klockars.

Koululla ryhdyttiin toimenpiteisiin nopeasti vetoomuksen jälkeen ja niistä myös kerrottiin oppilaille ja huoltajille. Kukaan ei voi enää olla tietämättä, että koululla on nollatoleranssi häirinnälle, sanoo Klockars ja uskoo sen myös toimivan.

– Ainakaan minun korviini ei ole tullut mitään tänä aikana.

Klockarsin mukaan seksuaalista häirintää on kuitenkin vaikea kitkeä kokonaan pois koulumaailmasta. Esimerkkinä hän kertoo, miten varsinkin nuorempien teini-ikäisten keskuudessa toisia nimitellään välillä sopimattomastikin.

– Mutta nyt meillä on valmiutta ja tahtoa puuttua kaikkeen häirintään eri tavalla kuin aikaisemmin.

Övis - edelläkävijä?

Lukiolaiset Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos sanovat, että heidän koulullaan ei ole mitään hävettävää tänä päivänä - päin vastoin.

– Oli tavallaan kauheaa lukea tiedotusvälineistä, että omassa koulussa on seksuaalista häirintää, mutta olemme ylpeitä vetoomuksesta ja siitä, että teimme sen, sanoo Kaarto.

– Samalla ymmärsimme, että häirintää tapahtuu kaikissa kouluissa ja kaikilla työpaikoilla. Siksi on hyvä, että asia tuli julkiseksi ja kaikki voivat ymmärtää, että häirintä ei ole hyväksyttävää, jatkaa Ahlroos.

Nuoret uskovat, että nyt kun kipeä prosessi on käyty läpi, voi heidän koulunsa olla edelläkävijä ja esimerkki muille.

– Parhaimmillaan on voinut käydä niin, että meidän esimerkkimme on innostanut jonkun muun toimimaan samalla tavalla eli kertomaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä.

Vasa övningsskolanin oppilaita ja rehtoria on haastatellut Svenska Yle: Deras upprop förändrade skolan - "Efter #övistoo är stämningen mycket bättre"

Fritsuja, ystävyyttä ja mustia silmiä. Rantanuotiolla bailaava porukka, remakan joukon keskellä laskuhumalaansa jurottava kaveri.

Jouko Lehtola hankki nuorena valokuvaajana kannuksensa kiiteltynä muusikoiden ja bändien ikuistajana. Uusi vaihe uralla alkoi, kun hän käänsi kameransa yleisöön, ja seurasi nuoria keikkapaikkojen reunamille, parkkipaikkojen autobileisiin ja rantanuotioille.

Sen tuloksena syntyi Lehtolan mahdollisesti tunnetuin sarja, Nuoret sankarit (1996), joka rönsyilee nyt pitkin jyväskyläläisen Galleria Ratamon seinää.

Edellisen kerran Lehtolan teoksia oli esillä Jyväskylässä vuonna 1992. Alvar Aalto -museossa olleen Portrait of Finnish Rock -näyttelyn aikaan Lehtola ei ollut edes vielä valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta.

Suomen arvostetuimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva Lehtola kuoli 47-vuotiaana syöpään kahdeksan vuotta sitten. Hänen taiteellista perintöään vaalii vuonna 2011 perustetun Jouko Lehtolan säätiön asiamies, leski Jaana Novitskij.

– Nämä kuvat olivat Joukon lapsia. Kun olen kaitsenut näitä isättömäksi jääneitä seitsemän vuoden ajan, niistä on tullut myös omia lapsiani. Vaikka onhan Jouko tässä mukana aina.

Lehtola halusi aina ripustaa sankarinsa tavalla, joka tekee kohteelle oikeutta. Novitskijn mukaan hän kokosi aina näyttelyn yhdelle seinälle ison, vähän anarkistisen ryppään.

– Potpurriin hän sekoitti eri tekniikalla otettuja kuvia, ja kuvia myöhemmästä sarjasta Stadin nuoret. Jouko tykkäsi, että kun nuoret ovat villejä ja vapaita, niin kuvienkin pitää olla villissä järjestyksessä.

Lehtolan nuorisokuvat ovat aina olleet arvostettuja taidepiireissä, mutta erityisen suuri merkitys niillä on ollut monelle kuvatuksi tulleelle.

Nähdyksi tulemisen taikavoima

Oi nuoruus.

Moni aikuisena itsensä Lehtolan kuvista löytänyt on jakanut tarinan kuvan ottamisen hetkestä Jaana Novitskijlle. Suhtautuminen muutaman vuosikymmenen takaiseen itseen on yleensä huvittunutta ja lämmintä, muistot hyviä.

Neljä vuotta sitten Jouko Lehtolan myyntinäyttelyn yhteydessä perikunta lähti varta vasten etsimään muutaman kuvan nuoria. Viesti alkoi levitä kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa, ja etsittyjen nuorten lisäksi löytyi liuta muita.

Suuri osa yksinkertaisesti käveli sisään näyttelyyn, ja kertoi, että minä olen tuo tuossa, Novitskij muistelee.

Yksi paikalle pelmahtaneista oli Björk-tytöksi nimetty, Lepakon takapihalla kukkia tukassaan kuvattu karkulainen. Hän oli lähtenyt vanhemmilta salaa keikalle Helsinkiin – ja jäi nolosti kiinni, kun kuva ilmestyi aikakauslehdessä.

Siitä tytöstä tuli isona kirjailija Saara Turunen.

Nähdyksi tuleminen vaikutti vahvasti joidenkin kuvattujen nuorten elämään. Se on ollut voimaannuttavaa aikana, jolloin voimauttava valokuva ei ollut vielä mikään varsinainen juttu.

Erityisen koskettava Novitskijin mielestä on kahden peppilettisen tytön tarina sellaisen kuvan takaa, joka ei tällä kertaa mahtunut näyttelyyn. Kuvassa tytöistä toinen itkee kasvot ystävänsä olkaa vasten painettuina.

Itkevä tyttö oli menettänyt vanhempansa varhain, ja kuvauspäivänä murhe oli noussut taas mieleen.

– Hän kertoi, että nyt hän muistaa kuvaamisen hienona hetkenä, ei niinkään surullisena päivänä. Toinen tytöistä taas kertoi, että hänestä tuntui kuvaa otettaessa ensimmäistä kertaa siltä, että joku huomaa hänet. Se oli hänelle niin merkittävä kokemus, että hän opiskeli myöhemmin käyttämään valokuvaa terapian keinona.

Novitskij ei haluaisi nimetä kuvista omaa rakkaintaan – se tuntuu vähän samalta, kuin valitsisi suosikkilapsen. Yksi on kuitenkin sellainen, joka hänen mielestään summaa Lehtolan koko sarjan. Kyseisen kuvan tarina on myös tallennettu Lilyn blogiin.

– Tämä märkäpaitainen tyttö symboloi jonkinlaista modernia ikonimaalausta. Siinä tiivistyy todella paljon, on viattomuutta, mutta fritsu kaulassa kertoo, että jotain on jo koettu. Siinä on hiljaisuus ja läsnäolo.

Aina ja kaikkialla Jouko Lehtolan nuorisokuvat eivät kuitenkaan ole herättäneet silkkaa ihastusta. Oli niitäkin, joiden mielestä tämä ei ole se Suomi-kuva, jota maailmalle pitäisi esittää.

Koivu ja kesäyö

Lehtolan kuvissa on paljon perinteiseen Suomi-kuvastoon kuuluvia aineksia: on koivu, on vesiaihe, rakkaus ja kesäyö.

Ne vain ovat huomattavasti rosoisemmassa paketissa, kuin mihin designia, modernia teknologiaa ja puhdasta luontoa korostavat maabrändin varjelijat olivat vuosituhannen vaihteessa tottuneet.

Pariisin Suomi-instituutissa vuonna 2001 hieman nikoteltiin Lehtolan nuorisokuvien näyttelystä, muistelee Lehtolan säätiön hallituksen puheenjohtaja, valokuvaaja Jorma Puranen.

– Se ei ehkä ollut sitä imagonrakentamista, mitä heillä oli ollut mielessä, Puranen nauraa.

Yleisö kuitenkin otti kuvat omakseen, kuten usein maailmalla kävi. Vaikka niissä on jotain kovin suomalaista, vielä enemmän niissä on jotain universaalia.

– Jokainen löytää niistä hetkiä omasta nuoruudestaan, kommelluksista, rakastumisista ja juhlavammoista, summaa Jaana Novitskij.

Ainoa kerta, jolloin Novitskij muistaa Lehtolan kuvien aiheuttaneen yleisössä paheksuntaa, liittyy tosin kulttuurieroihin.

– Muutama pariisilaisrouva oli kauhuissaan siitä, miten ne Suomessa päästävät noin nuoret vapaasti menemään, ja vielä käyttämään alkoholia. Heille teini-ikäiset ovat vielä ihan lapsia.

Novitskij arvelee, että kuvien taian takana on se, miten paljaina, haavoittuvina, läsnä ja tosina nuoret ovat kameran edessä. Niissä on viattomuutta, jota voi olla mahdotonta saavuttaa enää nyt, kun kaikki ottavat hyvin itsetietoisina kuvia koko ajan. Etenkin itsestään.

– Joukolla – tai Jönssillä, kuten me häntä kutsumme – oli itsellään hyvin välitön asenne. Hän pääsi kuvattavien lähelle olemalla itse avoin ja läsnä. Luottamus piti välillä saada aikaan hetkissä, tilanteet olivat usein nopeasti ohi. Usein hän kuitenkin jäi viettämään aikaa nuorten kanssa.

Viattomuuden loppu

Novitskijin mukaan Lehtola lakkasi kuvaamasta nuoria 1990-luvun lopulla, kun alkoholi alkoi nuorten bileissä vaihtua koviin huumeisiin

– Kun hän palasi kotiin kuvauskeikoilta vaikka jostain teknobileistä, hän kertoi voivansa pahoin siitä, että niin monet nuoret ovat niin sekaisin.

Kovia huumeita käyttäneiden nuorten lähikuvissa mikään ei enää ollut enää hauskaa tai elämännälkäistä, sanoo Novitskij.

– Hän itse sanoi, että viattomuuden aika päättyi. Sen jälkeen hän teki sellaisia sarjoja, kuten _OD Helsinkija Viattomuuden loppu._

Lehtolan myöhemmissä sarjoissa esiintyi perheväkivallassa käytettyjä veitsiä, onnettomuuksissa tuhoutuneita autoja ja paikkoja, joissa joku oli kuollut huumeisiin. Taiteellisen työnsä ohella hän teki paljon toimeksiantoja lehdille, jatkoi rock-kuvausta ja teki mainoksia.

– Hän kuvasi suomalaisen kulttuurin muutosta iholta, toteaa Novitskij.

Kun Kiasma osti viisi vuotta sitten kokoelmiinsa 19 Lehtolan työtä, muistaa Novitskij museon tuolloisen johtajan Pirkko Siitarin todenneen, että Lehtolan teokset ovat dokumentti murroksesta ja se on siksi tärkeä säilyttää.

– Näen kokonaisuuden itse samoin kuin Siitari. Kun ajattelee Joukon teosten kaarta iloisista kuvista monen surullisen teoksen kautta takaisin muotokuvaan, on kaari astetta rankempaan todellisuuteen.

Asenne oli punk

Dokumentaarinen valokuvaus oli 1990-luvun alun Suomessa ajanut täysin karille, arvelee Taideteollisessa korkeakoulussa tuolloin opettanut Jorma Puranen.

Vaikka valokuvataide oli kovassa nousussa, ja suomalaiset tekijät vauhdilla kansainvälistymässä, oli ilmiön kääntöpuolena elitismi. Purasen mukaan dokumentaarinen valokuvaus teoretisoitiin liian pitkälle, ja siitä oli tullut turhan kompleksista.

Jouko Lehtolalla oli jo kouluun tullessaan varma, oma tyyli, jossa mennään suoraan kohdetta päin. Se tuntui raikkaalta ja tuoreelta.

– Monella opiskelijalla menee pitkään, ennen kuin heillä on hajuakaan omasta valokuvaajaidentiteetistään. Jouko taas oli heti selvillä siitä, mitä hän ammatillisesti tässä elämässä tahtoo. Hän oli monin tavoin jo valmis tehtyään pitkään rockkuvausta.

Opettaja ja oppilas ystävystyivät pimiössä vietettyinä vuosina. Sinne oli nimittäin mentävä, jos Lehtolaa mieli tavata.

– Hän oli äärimmäisen ahkera, kehitti koko ajan filmiä ja teki printtejä. Kemikaalien läträämisen lomassa tutustuimme toisiimme. Siellä ehdittiin käydä pitkiä keskusteluja.

Lehtola oli Purasen mielestä jo opintojen alussa monella mittapuulla jo täysin valmis valokuvataiteilja. Hänellä oli teknistä taituruutta ja vaistonvaraista kuvan tajua.

– Silloinkin, kun tilanteet olivat nopeita, pysyivät kuvat kasassa. Aika lahjomattomat kuvan kieleen, estetiikkaan ja rakenteeseen liittyvät asiat tulivat hänen selkärangastaan. Hänellä oli synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei voi saavuttaa opiskelemalla.

Jorma Purasen mukaan Lehtola osasi ammentaa siitä, mitä näki. Musiikissa genrerajat alkoivat liudentua, taiteen ja populaarikulttuurin välinen muuri murtui ja muotikuvaus ujuttautui taiteen kentälle. Tuli uusia, visuaalisuuden varaan rakentuvia aikauslehtiä.

Lehtola kiinnostui erityisesti Isossa-Britanniassa kuvataiteen piirissä nousseesta uudesta estetiikasta. YBA-kollektiivin nuoret, vielä tuntemattomat taiteilijat – kuten Damien Hirst - käyttivät materiaaleja uudella tavalla, shokeerasivat ja esiintyivät räväkästi julkisuudessa. He tekivät nykytaiteesta trendikästä.

Valokuvataiteen puolella alkoi nousta uudenlainen dokumentaarinen lähestymistapa, jossa mentiin suoraan päin. Kuvat olivat värillisiä, ja niitä käytettiin paljon lehdissä. Tyylin pioneeri oli Richard Billingham, jonka filosofia on Purasen mukaan pitkälti sama kuin Lehtolalla.

– Billingham kuvasi omia alkoholistivanhempiaan tavalla, jossa mennään todella säälimättä päin pläsiä. Kuvissa on kuitenkin aina empatia mukana.

Sittemmin Lehtolan omia teoksia on käytetty seuraavien kuvaajapolvien opetuksessa, ja hän opetti itsekin. Lehtola on saanut lukuisia jäljittelijöitä, joista osa myös tunnustaa velkansa. Puranen on kuullut monen valokuvaajan suusta, miten Nuoret sankarit –sarjan näkeminen on vaikuttanut omaan ammatinvalintaan.

– Joukolla on valtava merkitys tiennäyttäjänä. Erityisen tärkeä oli se punk-asenne, että voin tehdä itse itseni, enkä tarvitse isoja rakenteita. Filmirulla riittää, ja se, että menee ja kuvaa. Siitä voi aloittaa.

Toisaalta moni on myös vähätellyt Lehtolan taidetta, ja väittänyt, että kuka tahansa voi ottaa samanlaisia kuvia.

– Illuusio syntyy konstailemattomasta, vilpittömästä tyylistä. Voi sen toimintatavan omaksua, tai ainakin voi yrittää, Puranen toteaa.

Ja alkuperäinen on aina alkuperäinen, huomauttaa Jaana Novitskij.

– Se on vähän kuin kirjallisuudessa Mary Shelleyn Frankenstein. Se on edelleen avainteos, johon palataan, vaikka sitä on seurannut miljoonia uusia kauhutarinoita.

Marginaaliin painetuille paikka valossa

Some Girls, jotain tyttöjä. Some Girls, melkoisia tyttöjä.

Jouko Lehtolan viimeiseksi jäänyt sarja vuodelta 2008 kuvaa transnaisia ja muunsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa. Sarjan ytimessä on jotain samaa kuin Nuorissa sankareissa, dokumentin ja muotokuvan yhdistämistä, näkymättömien ihmisten kohtaamista ja nähdyksi tekemistä.

Lehtola, joka teki paljon kuvauksia muun muassa Nokialle, oli toimeksiantajan keikalla Barcelonassa ison työryhmän kanssa. Siellä hän kuuli paikalliselta ystävältään Camp Nou -stadionin liepeillä öisin elävästä alakulttuurista.

Koska Lehtolaa kiinnostivat marginaaliin painetut ihmiset ja yhteiskunnan laidoilla tapahtuvat todellisuus, hän lähti tutustumaan asiaan. Espanjaa puhuvan ystävän, ja tämän paikallisen toimittajatutun kautta Lehtola sai kontaktin Camp Noun ihmisiin.

Nokian-keikan jälkeen Lehtola palasi kuvaamaan transnaisia, joihin oli tutustunut. Lehtola kuvasi kohteitaan siten kun he itse halusivat itseään kuvattavan. Ihmiset näyttivät Lehtolalle, mitä itse halusivat näyttää, ja missä itse halusivat. Osa kutsui Lehtolan kotiinsa, osaa kuvattiin puistossa tai kadulla.

Jouko Lehtolalle oli äärimmäisen olennaista jokaisen kuvattavan kunnioittaminen ja aito kiinnostus tätä kohtaan, painottaa Jaana Novitskij.

– Muistan, miten Joukoa kosketti se, että ihminen joutuu työskentelemään prostituoituna voidakseen tulla siksi, joka kokee olevansa. Korjausleikkaukset ovat kalliita, ja moni Joukon kohtaama transnainen keräsi sellaista varten rahaa. Jouko kuvasi nämä ihmiset arvostaen, ja naiseuttaan juhlien.

Suuri osa kuvista on räväköitä, katsokaa minua -vaatimuksen esittäviä, osa taas herkkiä, haavoittuvuuden paljastavia kasvokuvia.

– Näistä kuvista näkyy ylpeys omasta ruumiista ja itsestä, tässä ei ole kyse mistään riistosta tai pornosta, vaan halusta tulla kuvatuiksi. Luottamus näkyy. Luulen, että ihmisessä on syvälle rakennettu tarve tulla nähdyksi ja ikuistetuiksi.

Lehtola jatkoi teeman käsittelyä Bangkokissa, jonne hän jäi Nokian keikan jälkeen kuvaamaan katoi-ihmisiä, joita usein länsimaissa kutsutaan sanalla ladyboy.

– Häntä vaivasi Bangkokissa yhteisen kielen puute, koska hän oli aina todella kiinnostunut ihmisistä. Thaimaalaisten naisten tarinoita hän ei kuullut, vaan kuvaustilanteet hoidettiin lähinnä elekielellä, kuvailee Novitskij.

Taiteilija itse ei ehtinyt tuottaa kuvistaan kokonaisuutta. Sairaus tuli väliin. Samana vuonna, kun Lehtola kuvasi sarjan, hän sai syöpädiagnoosin.

Some Girls on ollut ennen Galleria Ratamon näyttelyä esillä vain kerran, puolitoista vuotta sitten Galleria Hippolytessa.

– Sairaus vei kaiken energian ja voimat. Emme edes ehtineet puhua näistä kuvista kovin paljon, koska suhteessamme puheenaiheet vaihtuivat. Ne liikkuivat sairauden ympärillä.

Jouko Lehtola kuoli vuonna 2010 vain 47-vuotiaana, mutta teokset elävät.

Jouko Lehtola Some Girls Meet Young Heroes Galleria Ratamossa 18.10.-11.11.2018.

Nuori kuvaa itseään, kaveriaan, snäppää ja päivittää Instagramia. Moni yhä haaveilee tunneilla ja katsoo ikkunasta ulos vapauteen, kuten 60–70-luvun kouluissa. Runoja rustailevia, musiikkia tekeviä, kiihkeästi urheilevia tai pelaavia nuoria, jotka yrittävät selvitä hengissä.

Tietokirjailija, psykoterapeutti Pepi Reinikainen vetää elämänkaarikirjoitusryhmiä ja on lukenut yli tuhannen ihmisen kokemuksia elämän eri ikäkausilta. Hän kutsuu nuoruuden ikäkautta 14–21 elämänkaarellisesti vaaran vuosiksi.

Reinikainen on kirjoittanut tuoreen kirjan omasta lukioajastaan Porvoossa. Nuoruuteni Nunnala – sisäoppilaitoksen salatut vuodet (1965 - 1969) sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä.

Pepi Reinikaisen omat nuoruusvuodet olivat täynnä suurta tuskaa, ehdottomuutta sekä epävarmuutta, eikä kyse ollut pelkästään valinnoista tai nuoren asenteesta.

Opettajat käyttivät mielivaltaista kuria. Pärstäkerroin vaikutti: oppilaita suosittiin sen mukaan, miten varakkaasta perheestä nämä tulivat. Opetus oli auttamattoman vanhanaikaista. Oppilaiden pahoinvointi ja ahdistus ohitettiin. Tytöt elivät Porvoon sisäoppilaitoksessa ilman aikuisten todellista tukea. Koulussa tapahtui itsemurhayrityksiäkin, mutta tapahtumat lakaistiin maton alle.

Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff näkee tarinassa yhtymäkohtia myös nykyaikaan. Tänäkin syksynä on uutisoitu vakavista nuorten kuulemisen puutteista koulukodissa. Edelleen ihan tavallisessa koulussa saattaa käydä niin, että opettaja ottaa huomioon vain ”menestyjät”, jotka muistuttavat heitä itseään ja tulee ohittaneeksi ne, joihin hän ei koe samuutta.

– Nuori saattaa kokea, että hänen ahdistuksensa ja hämmennyksensä sivuutetaan tyystin, eikä hänellä ole kotonakaan aikuista, joka tukisi. Nuoruuden valinnat ovat vaikeita ja on riski, että nuori jää vuosiksi tuuliajolle, kun hänen käsityksensä itsestä on jäänyt haparoivaksi.

Rakkaus voi musertaa erämaassa

Reinikainen kutsuu nuoruuden aikaa vaaran vuosiksi, jos lähellä ei ole aikuista eikä laumaa. Aikuisen pitää myös ymmärtää nuoren mustavalkoista maailmaa.

– Ymmärrän hyvin, että ensirakkaus voi saada pään täysin sekaisin. Yksipuoliset musertavat rakkaudet, joissa ei saa vastakaikua, saattavat ohjata suuntaa myöhempään elämään. Hyväksikäytöt ja epäreiluudet synnyttävät traumoja.

Esimerkiksi tyttöjen välinen kaveruus synnyttää vahvan hylkäämiskokemuksen, jos toinen äkkiä katoaa muihin porukoihin. Tosin myös hyvät kokemukset saattavat johdattaa eteenpäin, kohti uusia hyviä kokemuksia.

Reinikainen on huomannut, että kun elämänkaarikirjoittajat käsittelevät ikävuosia 14–21, he helposti sivuuttavat nuoruuden tuntemuksensa ja vähättelevät, jopa häpeävät. Moni voi olla myös pettynyt, kun kohtaa omat nuoruuden haaveensa uudelleen ja hämmentyy, mihin ne unohtuivat. Hän ei kuitenkaan suosittele, että kukaan ryhtyy julkisesti lukemaan nuoruutensa päiväkirjoja ja nauraa niiden typeryyksille, koska se on itsensä yli kävelemistä.

– Vaaran vuosista selviää, jos voi puhua jollekulle omista tunteistaan. Että ne ovat avokkaita ja tärkeitä. Että joku toinen voi auttaa laittamaan oikeisiin mittasuhteisiin, sillä nuori ei pysty siihen erämaassaan yksin.

Aivot narikkaan ei onnistu

Kun nuorten aivoja on tutkittu, myös neurologia selittää ahdistuksen ja käyttäytymisen määrää. Aivotutkija David Eaglemanin tuoreessa kirjassa Aivot kuvataan, miten vielä pari vuosikymmentä sitten luultiin, että aivot ovat jo kehittyneet lapsuuden päättyessä. Nyt tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisaivojen kehittyminen vie aikaa 25 vuotta.

Teinivuodet ovat neuraalisen uudelleenjärjestäytymisen ja muutoksen kausi: aivoissamme tapahtuu yhtä järisyttäviä asioita kuin se, että hiki alkaa haista ja hormonit hyrräävät. Muutokset aivoissa vaikuttavat syvällisesti siihen, miten käyttäydymme ja miten reagoimme ympäröivään maailmaan.

Yksi muutoksista liittyy juuri minäkäsitykseen ja oman itsen kehittymiseen. Eaglemanin mukaan aivoista on tehty tutkimus, jossa aikuiset ja nuoret laitettiin näyteikkunaan. Nuorissa ventovieraiden tuijottelun kohteeksi joutuminen ajoi sosiaaliset tunteet ylikierroksille, ja he olivat erittäin ahdistuneita.

Eaglemanin mukaan aivojen mediaalinen prefrontaalikorteksi aktivoituu, kun ajattelemme itseämme. Tämä korteksi muuttuu sosiaalisissa tilanteissa hyvin aktiiviseksi ja herkimmillään se on juuri viisitoistavuotiaana. Voi vain kuvitella, miten sosiaalinen media ruokkii nuoren stressipitoisuuksia: aivot pakottavat oman itsen arviointiin, eikä siihen auta lause "älä välitä".

Pitäisi olla nuori ja iloinen

Identiteettitutkija Päivi Fadjukoffin mukaan identiteetti on koko elämän mittainen matka. Se muuttuu ja kehittyy ja joutuu elämän eri vaiheissa uusiin haasteisiin, mutta pohja lasketaan nuoruudessa.

– Aikuisella on kokemusta, erilaisia keinoja ja resursseja käsitellä asioita. Nuoret katsovat maailmaa tuorein silmin: kuka olen, mikä on paikkani tässä maailmassa. Ja on tosi kipeää, jos ei näe merkitystään tässä elämässä.

Kiusaaminen ja syrjään jättäminen sattuu aivoissa samalla tavoin kuin fyysinen kipu. Nuori voi kokea sen joka päivä uudestaan ja uudestaan. Viesti on: "olet vääränlainen, et kuulu joukkoon".

– Koulukiusaamisessa nuori kokee, ettei ole tärkeä koulun aikuisille, kukaan ei välitä. Ihminen käpertyy itseensä, sillä identiteetin kasvu vaatii aina vuorovaikutusta.

Pepi Reinikainen kuvailee kirjassaan, miltä tuntuu, kun ei ollut "olemassa."

– Minunhan pitäisi elää, kokea, olla nuori ja iloinen mutta tunnen itseni inhottavaksi ja rumaksi. Saan raivareita. En merkitse kenellekään mitään. Minua ei kuulla, nähdä eikä oteta huomioon itseäni koskevissa asioissa. Maailma oli muuttunut opiston ulkopuolella vuonna 1968, mutta sisälle saakka se ei ulottunut.

Päivi Fadjukoffin mielestä Reinikaisen nuoruuden päiväkirjat kuvaavat hyvin nuoren ajattelua.

– Moni kasvattaja ja aikuinen sekä nuori löytää varmasti liittymäpintoja Nunnala -kirjan tekstistä.

Hyvä lause kannattelee vuosia

Pepi Reinikainen kävi päiväkirjansa läpi ensimmäisen kerran kymmenen vuotta Nunnalan jälkeen eli 80-luvun alussa asuessaan Hollannissa. Hän täydensi tekstejä omilla merkinnöillään.

– Tuolloin olin vielä täynnä raivoa ja vihaa tuhlatuista nuoruusvuosistani. Nyt kun kirjoitin kirjani voin sanoa, että vihdoin olen päässyt itseni rinnalle. Olen itseni puolella.

Nuorella on valtava aikuisen kaipuu. Pepi Reinikainen

Nuorella on syvä tarve viisaalle aikuiselle, vieressä kulkijalle. Moni muistaa ikävät tokaisut, mutta yhtä lailla hyvät palautteet. Reinikainen on elämänkaarikirjoituksia lukiessaan huomannut, että opettajan tai sukulaisen tai naapurin hyvät sanat ovat voineet kannatella jopa vuosikymmeniksi eteenpäin.

– Nuorella on valtava aikuisen kaipuu. Se unohtuu helposti. Luullaan, että nuoret eivät välitä, mitä aikuinen sanoo. Yksi pieni lause, joka kertoo, että tässä onnistuin, että joku näki minussa vahvuuksia. Myös nykypäivän kasvattajan on hyvä muistaa tämä.

Päivi Fadjukoffin mukaan indentiteettiä ei voi löytää itseensä käpertymällä. Siihen tarvitaan tekoja ja muut ihmiset: mikä olen muille, missä ja kenelle ihminen on merkityksellinen ja mihin häntä tarvitaan. Pepi Reinikainen löysi oman ehyemmän identiteettinsä vasta elämänkaarityössä.

– Elämänkaarikirjoitusryhmissä tunsin, että ihmiset luottivat siihen, että osaan tämän homman.

Onneksi moni nuori löytää kuitenkin voimaannuttavia tekijöitä, omanlaisen kaveriporukan, kirjoittamisen, kuvanteon, musiikin. Fadjukoffin mukaan oma elämänhallinta jatkuu koko elämän ja vaikeatkin kokemukset on mahdollista kääntää voimavaraksi. Se vaatii kuitenkin työtä, jossa täytyy olla itsensä puolella. Itseensä saa suhtautua armollisesti!

Ehkä nuoria kannattaisi kuunnella

Vanhempien pitäisi muistaa ja kohdata oma nuoruutensa aidosti kipuineen kaikkineen. Ja lisätä myötätuntoa ja kykyä auttaa nuorta kohti unelmiaan.

– Opettaa, että kaikki ei tapahdu hetkessä, kuten nuori haluaisi, vaan vaatii aikaa.

Mitä jälkiä nuoruuden vuosista jäi Pepi Reinikaiselle? Puhuminen oli elinehto. Että sai jakaa asioita oman pienen kaveriporukan kanssa säästelemättä ja suoraan.

Hän sanoo, että oikeastaan piinalliset vuodet Porvoon Nunnalassa ohjasivat kohti hänen elämäntehtäväänsä eli elämänkaarikirjoitusmallin luomista ja lukuisten kurssien vetämistä.

Sieltä jäi myös ihanteellisuus ja ehdottomuus. Ehdottomuuteen voi liittyä radikalisoituminen, mutta pahan sijaan voi tehdä myös hyvää. Reinikainen muistuttaa, että moni nuori haluaa aidosti pelastaa maailman tuholta.

– Nuoret ovat oikeasti erittäin huolissaan ilmastomuutoksesta, ehkä heitä kannattaisi kuunnella.

Nuori nainen kuoli henkilöauton ja säiliörekan kolarissa. Kolme nuorta miestä, kaksi heistä veljeksiä, kuolivat henkilöauton ulosajossa.

Lokakuinen viikko 2018 oli mustaakin mustempi Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoella.

Kruunupyyläinen Anna-Maria Bexar tietää, minkälaisia hetkiä uhrien kodeissa eletään. Hän kertoo oman perheensä kohtalosta, koska toivoo muiden saavan tukea ja lohtua siitä tiedosta, että kaikesta kauheasta huolimatta elämä jatkuu.

Yhtäkkiä Idaa ei enää ollut

Mediaan ilmestyi maaliskuussa 2016 uutinen, joka pysäytti Bexarin perheen elämän. 19-vuotias suomalainen nainen oli kuollut Phuketissa Thaimaassa.

Hän oli Ida Bexar. Iloinen, kaunis, hauska. Täynnä energiaa.

Suruviestiä ei tuonut viranomainen. Äiti kuuli sen hotellin vastaanotosta.

Kun Thaimaassa lomaillut tytär ei vastannut puhelimeensa, Anna-Maria Bexar soitti hotellin vastaanottoon ja sai kuulla, että Ida oli kuollut. Pudonnut yöllä hotellin katolta. Siinä kaikki.

Bexar muistaa sännänneensä etsimään netistä tietoa ja löytäneensä uutisia ja kuvia ruumiista.

– Lähetin ystävälleni artikkelista kuvan ja pyynnön: tarvitsen sinua.

Ystävä tuli välittömästi auttamaan syvästi järkyttyneitä vanhempia. Perheen sukulaiset, ystävät ja Idan kaverit olivat jo kuulleet uutisen radiosta ja sosiaalisen median kautta.

Koti täyttyi ihmisistä.

– Väkeä kävi ensimmäisinä päivinä valtavasti. En muista ketkä kaikki tulivat. Osa toi ruokaa, että söisimme edes jotakin.

Bexar muistelee, että vasta viikon kuluttua tuli sairaalasta kirje, jossa neuvottiin kääntymään keskustelun tarpeessa kriisityöntekijöiden puoleen. Sen sijaan lääkärin vastaanotto, sairausloma ja rauhoittava lääkitys onnistuivat nopeasti.

Päässä pyörivät kuvitelmat, miten kuolema tapahtui

Kriisissä ensimmäinen reaktio on shokki. Asiaa ei usko todeksi. Mieli haluaa kieltää tapahtuneen, koska ei pysty ottamaan kerralla kaikkea vastaan. Moni lamaantuu. Tässä vaiheessa paras apu on kuunnella ja huolehtia siitä, että ihminen nukkuu, syö ja peseytyy. (Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Bexareille tyttären kuolema tuntui täysin epätodelliselta.

– Ehkä ajattelimme, että asia on totta vasta sitten, kun näemme Idan arkussa, ja saamme koskettaa häntä.

Kuolema tuhansien kilometrien päässä kotoa teki hirveästä asiasta vielä astetta pahemman. Thaimaasta ei ollut kukaan yhteydessä vanhempiin. Kuitenkin Bexareilla oli valtava tiedon tarve.

– Jouduimme itse ottamaan yhteyttä Thaimaan suurlähetystöön ja poliisiin, mutta oikeastaan ainoa tieto, jonka saimme, oli se, että älkää lentäkö tänne.

Tunnemme, että hän on kanssamme. Aivan kuin saisimme pieniä merkkejä, että kaikki on hyvin. Anna-Maria Bexar

Ihminen haluaa kerrata tapahtunutta yhä uudelleen ja uudelleen. Se on mielen tapa ymmärtää asia todeksi. Moni oireilee fyysisesti: sydän tykyttää, ahdistaa, vatsa kipuilee. Surulle on annettava aikaa, vaikka ympärillä oleva yhteisö antaisi jo ymmärtää, että nyt katse eteenpäin. Jos muut eivät enää jaksa tai pysty kuunnella, kannattaa hakeutua ammattiavun pariin ja esimerkiksi vertaistukiryhmään (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar kertoo olleensa ensimmäiset viikot ja kuukaudet jatkuvasti väsynyt. Uupumukseen ei auttanut lepo.

Hän ei nähnyt painajaisia, mutta mielessä pyöri omat kuvitelmat ja kuvat siitä, kuinka Idan putoaminen ja kuolema olivat ehkä tapahtuneet.

Bexareiden selviytymiskeino on ollut puhuminen. He ovat puhuneet Idasta, kuolemasta ja tunteistaan yhä uudelleen ja uudelleen läheisilleen, tutuilleen ja psykologeille.

– Toisaalta välillä on vaan halunnut vältellä ihmisiä, jotka joka paikassa ovat tulleet ottamaan osaa suruumme.

Anna-Maria Bexar kertoo myös kirjoittaneensa tunteitaan ja jakaneensa niitä ystävilleen sosiaalisessa mediassa.

Sureva käy läpi menetystään. Ikävään ja kaipaukseen voi sekoittua vihan, katkeruuden, pelon tai huonon omantunnon tunteita. Nekin on uskallettava kohdata. Ammattilaisten apu auttaa peilaamaan omia ajatuksia ja tunteita (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar sanoo, ettei pystynyt ensin edes suremaan. Hän oli vihainen ja ajatteli vain, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Vähitellen viha alkoi väistyä.

Hän oli kokonaan sairauslomalla puolisen vuotta ja sen jälkeen osa-aikaisesti töissä ja sairauslomalla. Töihinpaluu tuntui vaikealta.

– Asiakkaiden tapaaminen pelotti. Pelkäsin myös, että teen virheitä, koska oli vaikea keskittyä. Ajatukset harhailivat.

Ida Bexarin kuolemasta on kulunut reilut 2,5 vuotta. Anna-Maria Bexar kertoo, että vaikeita hetkiä tulee harvemmin kuin ennen. Vanhemmat käyvät edelleen säännöllisesti psykologin vastaanotolla.

Tyttären lempilaulun kuuleminen radiosta herkistää. Myös sudenkorennon lento voi nostaa kyyneleet silmiin.

– Ajattelen, että Ida tuo siinä terveisiä. Yhä useammin voin hymyillä ja lähettää mielessäni terveisiä takaisin.

Bexar kokee, ettei suru vie enää kokonaan mennessään. Se pyyhkäisee mielessä, mutta hän pystyy muuttamaan ajatuksensa positiivisiksi. Nyt voi jo muistella nauraen yhteisiä hetkiä.

Äiti käyttää joitakin tyttärensä vaatteita ja koruja. Sekin on keino pitää Ida lähellä. Kaapissa on myös vaatteita, joita ei kukaan saa käyttää. Niissä on vielä Idan tuoksu.

Lapsen menetys on niin massiivinen isku, että sitä pitää olla lupa surra koko elämän ajan. Suru on olemassa, mutta se muuttaa muotoaan. Se hellittää otettaan ja muuttuu osaksi elämänkokemusta. Lapsen menetys jättää suuren, ikuisen jäljen, mutta ihminen voi kuitenkin toipua hyvään omannäköiseensä elämään. Se ei ole enää sama kuin ennen, mutta siinäkin elämässä on tilaa taas myös elämänilolle (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar sanoo kaiken kokemansa jälkeen olevansa rauhallisempi ja stressaavansa vähemmän. Hän kertoo oppineensa, että voi ajatella myös itseään ja jakaa elämänsä vai niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa itse haluaa olla.

– Ida kysyi usein, miksi teen niin paljon töitä. Olen myös oppinut ankarimman kautta, että työ ei saa viedä kaikkea aikaa ja energiaa.

Vanhemmat keskustelevat tyttärestään monta kertaa päivässä.

– Tunnemme, että hän on kanssamme. Aivan kuin saisimme pieniä merkkejä, että kaikki on hyvin. Hän on usein unissamme, ja siitä tulee hyvä tunne.

He myös kokevat, että ystävät, sukulaiset ja Idan kaverit ovat olleet ja ovat edelleen suurin apu toipumisessa. Anna-Maria Bexar on löytänyt myös elämäniloa auttamalla toisia niin aineellisesti kuin vain olemalla toiselle läsnä.

– Meillä on Idan tietokone, kamera ja puhelin. Niissä on paljon kuvia ja videoita. Meillä on myös paljon hänen kirjoittamiaan tekstejä. Ne tekevät minut onnelliseksi.

Bexar kertoo hämmästyneensä niistä voimavaroista, joita ihmiseltä voi elämän pahimpina hetkinä löytyä. Kun ainoan lapsen kuoleman jälkeen voi joskus vielä tuntea iloa, tietää, että on vahva.

– Niin uskomattomalta ja vaikealta kuin se kuulostaakin, voit selvitä lapsen menetyksestä tavalla tai toisella. Tällä hetkellä tuntuu, että voin ilman huonoa omaatuntoa ajatella elämää eteenpäin ja olla onnellinenkin.

Valion Vantaan tehtaalla viime yönä työtapaturmassa kuollut on noin nelikymppinen helsinkiläismies, kertoo poliisi. Poliisin mukaan onnettomuus sattui yöllä kello kahden ja kolmen välillä.

– Siivoustehtävissä ollut henkilö on jäänyt jumiin liukuhihnan väliin ja menehtynyt sen seurauksena, sanoo Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen yleisjohtaja Mikko Minkkinen STT:lle.

Turma sattui Valion tehtaalla Fazerintiellä. Valion Vantaan tehtaalla valmistetaan etenkin sulatejuustoja.

– Siellä oli paikalla myös muita henkilöitä, jotka olivat hälyttäneet apua, Minkkinen kertoo.

Poliisi tutkii tapahtumaa työtapaturmana.

Palkansaajakeskusjärjestö SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta pitää Sinisen tulevaisuuden puheenjohtajan Sampo Terhon väitteitä ammattiyhdistysliikkeen vaalikampanjoinnista SDP:n hyväksi täysin perättöminä.

Terho syytti lauantaina Yle TV1:n Ykkösaamussa ay-liikettä SDP:n vaalikampanjan vauhdittamisesta lakoilla. Urheilu-, kulttuuri- ja eurooppaministeri väitti myös, että ay-liike haluaa nostaa Antti Rinteen seuraavaksi pääministeriksi.

– Nämä [työtaistelut] eivät liity millään tavalla vaalikampanjaan, vaan hallitushan on aivan itse omilla toimillaan aiheuttanut tämän työmarkkinatilanteen. Siinä mielessä tällaiset väitteet ovat erittäin kummallisia, Eloranta sanoo Ylelle.

Eloranta muistuttaa, että irtisanomislakihankkeen vastaisissa toimissa on ollut mukana liittoja kaikista kolmesta palkansaajakeskusjärjestöstä, ja ne ovat kritisoineet lakihanketta jo viime keväästä lähtien.

Eloranta arvioi, että sinisten alhainen kannatus on johtanut todennäköisesti siihen, että puolue saattaa julkisuuteen ”tuulesta temmattuja väitteitä”.

"Hallituksellakaan ei ole tietoa siitä, millä perusteilla voidaan irtisanoa"

Terho syytti ay-liikettä myös valhekampanjasta irtisanomislakihanketta vastaan. Terhon mukaan ay-eliittiin kuuluvat SAK:n ay-pomot ovat esittäneet valheita siitä, että irtisanomislaki sallisi mielivaltaiset, ”pärstäkertoimen” perusteella tehtävät irtisanomiset.

Elorannan mukaan SAK:lla ei ole käynnissä minkäänlaista valhekampanjaa.

– Hallituksella ei tunnu itselläkään olevan tietoa siitä, mitkä ovat perusteet, joilla työntekijä voidaan henkilöperusteisesti irtisanoa, Eloranta heittää.

Eloranta muistuttaa, että työministeri Jari Lindströmiltä (sin.) tivattiin tiedonantoäänestyksen yhteydessä uuteen lakiin tulevista konkreettisista irtisanomisperusteista, mutta hän ei pystynyt niitä yksilöimään.

– Siinä mielessä tämä lainsäädäntöesitys on aika höttöinen.

Elorannan mukaan ratkaisun avaimet kiistassa irtisanomislaista ja siitä johtuvassa työmarkkinakuohunnassa ovat edelleen hallituksella.

– Jos tämä lainsäädäntö lähtee pois ja pääsemme aitoihin neuvotteluihin, myös järjestölliset toimet päättyvät saman tien.

Lue myös:

Sinisten puheenjohtaja Sampo Terho syyttää ay-liikettä valhekampanjasta irtisanomislakihanketta vastaan

Viime aikojen sääilmiöt ja rajut raportit ilmastonmuutoksesta ajavat suomalaisia kadulle marssimaan, uskoo Helsingin yliopiston tutkija Tero Toivanen.

Tänään Helsingissä iltapäivällä järjestettävän Ilmastomarssin uskotaan keräävän vähintään pari tuhatta ihmistä.

Toivanen ei ole asiasta ollenkaan yllättänyt.

– Nyt aletaan selkeämmin ymmärtää, miten merkittävistä muutoksista yhteiskuntaan ja talouteen puhutaan silloin, kun pyritään siihen, että maapallo lämpenee vain 1,5 astetta, Toivanen sanoo.

"Ilmastovaalit tulossa"

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan tutkiva Toivanen uskoo, että ensi kevään eduskuntavaaleista on tulossa ilmastovaalit.

– Kyllähän se vähän siltä näyttää. Se on myös varsin toivottavaa.

Toivanen sanoo huomanneensa, että osa puolueista on jo muovannut mielipiteitään niin, että se vetoaa yleisöön. Niin poliitikot, puoluejohto kuin puolueetkin. Toivasen mukaan varsinkin menneen kesän jälkeen kaikki ovat tuoneet esiin ilmastonmuutosta.

– Kaikki ovat yhtyneet siihen vaatimukseen, että nyt jotain on tehtävä. Tällaista puhetta nähdään nyt ehdottomasti enemmän poliitikoilta, Toivanen sanoo.

"Ilmasto on nyt kaikkien puolueiden"

Aiemmin ilmastonmuutos on Toivasen mukaan ollut enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton agendalla. Muut puolueet ovat olleet hiljempaa.

Nyt IPCC:n raportin jälkeen Toivasen mukaan yksikään äänestäjien näkökulmasta vakavasti otettava puolue ei voi enää sivuuttaa ilmastonmuutosta ja sitä kysymystä, että mitä nyt pitäisi tehdä.

– On siis selvä, että jokaisen puolueen on nyt liitettävä ilmastonmuutoksen tavoitteenasettelu päivänpolitiikkaan, Toivanen sanoo.

Helsingissä marssitaan tänään

Tänään Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, joka kulkee Senaatintorilta Eduskuntatalolle. Eduskuntatalolla puolueiden edustajat vastaavat marssijoille, mitä heidän puolueensa aikoo tehdä, jotta maapallon lämpeneminen saataisiin pysäytettyä 1,5 asteeseen.

Marssi alkaa kello 15.00. Yle striimaa marssin alkaen kello 14.45.

Sydänkesän ilta kutsuu emännän niitylle.

Kissankellot kukkivat siellä sinisinä, heinäkuun valossa, melkein kuin pakottaen katsomaan itseään.

Taru Rantala kohottaa kameransa objektiivin – ja painaa laukaisinta.

Vuoden luontokuvaksi valittu Iltakello ei ole seinäjokelaisen ensimmäinen tunnustusta saanut otos, mutta se on ensimmäinen suuri voitto hänelle ja ensimmäinen kerta, kun nainen on vuoden luontokuvan takana.

– Omaa tyyliäni olen etsinyt ja löytänyt. Se on ollut tekemisen iloa. Mutta en koskaan uskonut, että palkinto osuisi omalle kohdalleni, itseoppinut Taru Rantala kertoo.

Voit katsella lisää luontokuvia Rantalan nettigalleriassa.

Taru Rantala työskentelee maitotilalla Ojajärven kylässä.

Kun omat lapset olivat varttuneet kyllin isoiksi, oli aika kääntää kamera kohti lähiluontoa. Ympäristönsä värejä ja muotoja hän oli halunnut taltioida jo pienenä tyttönä.

– Haluan ottaa kuvia tunne edellä. Tunnelmien kautta, Rantala sanoo ja erottaa näin visuaalisen ilmaisutapansa dokumentoivimmista luontokuvista.

Valokuvaajat ovat tottuneet könyämään maassa.

Rantalalle matala perspektiivi pienine kasveineen on kuitenkin miltei lajityyppi: tavoite tuoda luontoa esille tavalla, jolla ihminen ei sitä näe pystyssä kulkiessaan.

Vuoden Luontokuva -kilpailu on suurin luontokuvatapahtuma Pohjoismaissa. Sen kaikki kuvat on otettu Suomessa. Kilpailua tuomaroi Suomen Luonnonvalokuvaajat -yhdistys. Pääpalkinto on suuruudeltaan 8000 euroa.

Lue lisää:

Valokuvaajan kotisivu

Uuden luontokuvan lähi- ja makrokuvaajat innostuvat yksityiskohdista (Yle)

"On hienoa jakaa maisemia, joita moni ei koskaan näe" (Yle)

Kiinassa vihitään tiistaina käyttöön maailman pisin merisiltayhteys, joka sitoo toisiinsa Hongkongin ja Macaon erityisalueet ja Manner-Kiinan Zhuhain kaupungin Helmijoen suistossa.

Sillan on määrä leikata rajusti matka-aikaa kaupunkien välillä ja helpottaa kuljetuksia.

Samalla se kuvastaa Kiinan keskusvallan pyrkimyksiä kytkeä erityisalueet yhä vahvemmin sitein Manner-Kiinaan.

Kyse on jälleen yhdestä suuresta Kiinan insinööritaidon näytteestä.

Kokonaisuudessaan merisiltayhteys on pituudeltaan 55 kilometriä. Pääsilta on 22,9 kilometriä ja osan matkaa tie kulkee tunnelissa meren alla.

Siltaan on käytetty terästä 420 000 tonnia, noin 60 Eiffel-tornin verran, 4,5 kertaa San Franciscon Golden Gate -sillan verran.

Kuten grafiikasta ilmenee, silta jättää reippaasti varjoonsa Pohjoismaiden pisimmän sillan eli Juutinrauman sillan ja Suomen pisimmän, Raippaluodon sillan.

Maailman suurimmat sillat sijaitsevat nykyään Kiinassa, kuten maailman pisin silta Danyang-Kunshan-silta. Noin 165 kilometriä pitkä silta on osa Peking-Shanghai-rautatietä.

Kuvaavaa on, että samalla rautatielinjalla sijaitsee myös maailman toiseksi pisin silta.

Silta kohtasi merellisiä haasteita

Koska Macaon ja Hongkongin välinen siltayhteys kulkee vilkkaasti liikennöidyn merireitin halki, osa siitä piti rakentaa tunneliin meren alle.

Kahden keinotekoisen saaren välillä kulkee 6,7 kilometrin mittainen tunneli.

Silta on suunniteltu kestämään voimakkaita maanjäristyksiä, supertaifuuneja ja valtavien rahtialusten törmäyksiä.

Korruptio ja onnettomuudet varjostivat töitä

Valtavan siltahankkeen rakennustyöt aloitettiin 2009 ja ne valmistuivat vuoden 2017 lopulla – rakennushanke vei siis suunnilleen saman ajan kuin Suomessa Länsimetron rakentaminen.

Macaon ja Hongkongin välisen siltahankkeen työt eivät sujuneet kivuttomasti: onnettomuudet, korruptio, viivästykset ja budjetin ylitykset mustasivat hanketta. Rakennusalalla sitä on kutsuttu verta ja hikeä -hankkeeksi.

Alun perin silta piti ottaa käyttöön vuoden 2016 lopulla

.

Meriolosuhteet tekivät rakennustöistä vaikeat. Ainakin 10 työläistä kuoli ja yli 600 loukkaantui rakennustyömailla vuodesta 2010.

Viime vuonna 19 laboratoriotyöntekijää sai syytteet siitä, että he olivat manipuloineet sillan betonin kestävyyttä koskevia testejä.

Rakennustyöt saatiin valmiiksi jo viime vuonna, mutta avajaiset ovat viivästyneet.

Kiina yhdentää suistoalueen taloutta

Sillan tarkoitus on vahvistaa Helmijoen suiston talouskasvua.

Greater Bay Area - hanketta ajava Kiina haluaa kehittää alueesta oman vastineensa vilkkaina talouden keskittyminä tunnetuille San Franciscon, New Yorkin ja Tokion lahtialueille.

Helmijoen suistoalueella asuu 68 miljoonaa ihmistä ja siellä on 11 suurkaupunkia eli Hongkong ja uhkapelikeskittymä Macao sekä 9 Guangdongin kaupunkia.

Alue on alle prosentin Kiinan maa-alasta ja siellä asuu alle viisi prosenttia Kiinan väestöstä, mutta se tuottaa 12 prosenttia Kiinan bruttokansantuotteesta.

Sillan on määrä avittaa erityisesti suistoalueen länsirannan talouskehitystä, koska se helpottaa tehtaiden tuotteiden kuljetusta itärannan satamiin ja Hongkongin kansainväliselle lentokentälle.

Yksi silta, kolme järjestelmää

Alueella on käytössä peräti kolme lainsäädäntöä ja kolme eri valuuttaa.

Britannian ja Portugalin siirtomaavallan seurauksina Hongkong ja pelikasinoistaan tunnettu Macao ovat Kiinan erityishallintoalueita periaatteella "yksi maa, kaksi järjestelmää".

Tämä tuo myös pienen lisäkiemuran sillan ajojärjestelyihin: Macaossa ja Hongkongissa on käytössä brittityylinen vasemmanpuolinen liikenne, Manner-Kiinassa oikeanpuoleinen.

Keskusvallan ote tiukkenee

Hongkongissa on arvosteltu siltahankkeen lisäkustannusten kasautumista Hongkongin harteille. Samaan aikaan on epäilty, riittääkö sillalle riittävästi liikennettä megahankkeen oikeuttamiseksi.

Ympäristöjärjestöt ovat olleet huolissaan siltahankkeen seurauksista meriluonnolle, erityisesti jo nyt harvinaiselle kyttyrädelfiinille.

Hongkongissa hankkeen kriitikot pelkäävät, että infrastruktuurihankkeen avulla Kiinan keskusvalta entisestään kiristää otettaan demokraattisista erivapauksista nauttineesta erityisalueesta.

Samanlaisia pelkoja herätti äsken käyttöön otettu luotijunayhteys Hongkongiin. Samaan aikaan poliittinen ilmapiiri Hongkongissa on kiristynyt.

Aiemmin aiheesta:

Luotijunayhteys sitoo Hongkongin yhä kiinteämmin Kiinaan 23.9.2018

Maailman korkein silta huitelee yli puolen kilometrin korkeudessa 29.12.2016

Valtava sillanrakennusurakka käyntiin Kiinan etelärannikolla 15.12.2009

Aiheesta muualla:

South China Morning Post: World’s longest sea crossing is finally finished, but Hong Kong-Zhuhai-Macau bridge has come at a high cost 19.10.2018

South China Morning Post: Hong Kong will have to restrict number of vehicles using mega bridge because of delay in building airport link road 19.10.2018

South China Morning Post: Six contractors for Hong Kong-Zhuhai-Macau bridge fined up to HK$82,000 each for failing to ensure safety in worker’s death 17.10.2018

Tekniikka & Talous: Siltaa pitkin Macaoon - Maailman pisin merisilta avautuu Etelä-Kiinassa 22.8.2018

Kauppalehti: Hongkongista Macaoon pääsee kohta siltaa pitkin - Maailman suurin merisilta avautuu Etelä-Kiinassa 21.8.2018

MTV: Maailman suurin merisilta avautuu pian – kokonaisuudessaan sillalla kuljetaan 55 kilometriä 21.8.2018

CNN: The $20 billion 'umbilical cord': China unveils the world's longest sea-crossing bridge 16.5.2018

The Guardian: Fears parts of world's longest sea bridge are floating away 9.4.2018

Rakennustaito: Maailman pisin silta 1/2018

Helsingissä järjestetty ilmastomarssi sai tänään kauniissa säässä liikkeelle valtavan ihmisjoukon. Poliisin arvion mukaan marsille ja sen jälkeen eduskuntatalolla pidettyyn tilaisuuteen otti osaa noin 8 000 ihmistä.

Marssijat lähtivät liikkeelle Senaatintorilta. Reitti kulki sieltä Hallituskadun, Unioninkadun, Yliopistonkadun, Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kautta eduskuntatalolle.

Mielenilmaisun takia ajoneuvoliikenne on suljettu Mannerheimintiellä eduskuntatalon edessä Arkadiankadun ja Runeberginkadun välillä.

Poliisin mukaan marssijoiden määrä oli ehkä hiukan ennakoitua suurempi, joten liikenne päätettiin panna tilaisuuden ajaksi poikki.

– Ehkä tämä oli hiukan suurempi kuin ennakkoon odotettiin, mutta ei mitenkään tavanomaisesta poikkeava, kertoo apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen Helsingin poliisista.

Samalla Kopperoinen kertoo kaiken sujuneen sekä marssilla että eduskuntatalolla erittäin hyvin.

– Todella hienosti, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa poliisin kannalta. Väki on mennyt juuri niin kuin on etukäteen ilmoitettu.

Eduskuntatalolla eri puolueiden edustajien on määrä kertoa, mitä heidän puolueensa aikoo tehdä maapallon lämpötilan nousun pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen.

Etukäteen haastateltua Helsingin yliopiston tutkijaa Tero Toivosta suuri osallistujamäärä ei yllättänyt.

– Nyt aletaan selkeämmin ymmärtää, miten merkittävistä muutoksista yhteiskuntaan ja talouteen puhutaan silloin, kun pyritään siihen, että maapallo lämpenee vain 1,5 astetta, Toivonen sanoo.

Toivosen arvion mukaan nyt on menty Suomessa jopa niin pitkälle, että kevään 2019 eduskuntavaaleista tulee ilmastovaalit.

– Kaikki ovat yhtyneet siihen vaatimukseen, että nyt jotain on tehtävä. Tällaista puhetta nähdään nyt ehdottomasti enemmän poliitikoilta, Toivonen sanoo.

Täydennetty kello 17.11 poliisin kommenteilla osallistujamäärästä ja tilaisuuden sujumisesta.

Lue lisää:

Katso suorana klo 14.45: Tuhannet marssivat, jotta poliitikot pysäyttäisivät ilmastonmuutoksen – Keväällä saamme ilmastovaalit, arvioi tutkija

Nainen on kuollut metsästysonnettomuudessa Ikaalisissa torstaina 18. lokakuuta. Sisä-Suomen poliisi vahvisti tiedon lauantaina.

Nainen ja hänen aikuinen poikansa olivat jänismetsällä. Nainen oli jäänyt passiin, kun mies lähti koiran kanssa liikkeelle. Poliisin mukaan näyttää siltä, että ollessaan passissa naiselle on käynyt tapaturma, esim. kaatuminen. Sen yhteydessä haulikko on lauennut ja laukaus on osunut alaraajaan.

Poliisi tutkii asiaa kuolemansyyn tutkintana, eikä tiedota asiasta enempää.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemestä olisi voinut tulla pingiksen ammattilainen. Hän ehti SM-tasolle, mutta tutkijan ura tempaisi miehen yliopistoon.

Entinen yliopistokollega kuvailee Kuusiniemeä tieteellisesti lahjakkaaksi, ylistää jopa suomalaisen ympäristöoikeuden pioneeriksi.

Kari Kuusiniemi kättelee toimittajan korkeimman hallinto-oikeuden suuressa salissa. Hän on juuri pessyt kätensä, ettei orastava flunssa tartu. Kuusiniemi muistaa aina toimittajan etunimeltä.

Neljän edellisen presidentin kaudet nähnyt talon vahtimestari kehaisee Kuusiniemen mukavaksi ja mediamyönteiseksi.

Kuusiniemi aloitti Helsingin Fabianinkadun kivilinnassa KHO:n presidenttinä syyskuun alussa. Hän on kuitenkin työskennellyt KHO:ssa jo 18 vuotta.

Hän itse sanoo, että KHO on lukuisten tarinoiden talo. Haastatteluja antamalla Kuusiniemi haluaa tehdä taloa kansalaisille tutuksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden satavuotisen taipaleen aikana mikään inhimillinen ei ole jäänyt vieraaksi: aiheiden kirjo on kulkenut vaivaistaloista vanhustenhuoltoon, lehmien vaatimasta laiduntilasta elokuvasensuuriin.

Työtaakka on hirmuinen ja osa jutuista menee ihon alle

Muutaman vuoden korkeinta hallinto-oikeutta on työllistänyt ruuhkaksi asti turvapaikka-asioiden tulva. Nyt taakka on alkanut hivenen hellittää, mutta se voi olla vain väliaikaista. Esimerkiksi globaalit ympäristöongelmat saattavat heijastua meilläkin maahanmuuttoasioihin.

– Ilmastonmuutokseen voi liittyä myös ilmastopakolaisuutta. Se, missä määrin meille tulee turvapaikanhakijoita tulevaisuudessa, riippuu maailmanlaajuisista asioista, joihin Suomi ei yksinään voi kovin paljon vaikuttaa, Kuusiniemi sanoo.

Juuri nyt korkein hallinto-oikeus varautuu siihen, että kohta ovella kolkuttelevat Kelan toimeentulotukipäätösten epäselvyydet. Työtä tuvan täydeltä aiheuttavat myös omaishoidon tuki ja lastensuojeluasiat.

Joskus työ käy vain muuten raskaaksi. Lastensuojelutapaukset herkistävät yhä talossa vuosikausia töitä tehneen.

– Kun niitä käsitellään, näkee ja lukee erittäin surullisia kertomuksia suomalaisten perheiden arjesta.

Uudenlaisten valitusten vyöry odottaa maakunnissa

KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi ounastelee myös sitä, että jos ja kun maakuntien sote joskus valmistuu, korkeimmalla hallinto-oikeudella on edessään uudenlainen jutturuuhka.

– Voi olla, että jättiuudistuksesta sikiää oikeudellisia ongelmia ja oikeusjuttuja, joita joudumme setvimään.

Uudistuksen mukana syntyy satoja pykäliä, joita ei ole milloinkaan sovellettu.

– Jos sote- ja maakuntauudistus toteutuu, se tuo mukanaan uuden valitustyypin: maakuntavalituksen. Se muistuttaa kunnallisvalitusta ja voidaan tehdä maakunnan päättäjän ratkaisuista.

Kuusiniemi sanoo, että maakunta- ja sote-uudistuksessa huolta herättävät myös niin sanotut asiakassuunnitelmat. Ihmisten on tarkoitus saada tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut asiakassuunnitelmien perusteella.

– Miten paljon asiakassuunnitelmissa on sellaisia ratkaisuja, joista ihminen voi valittaa tuomioistuimeen? Lainsäädännössä pitää selkeästi osoittaa, millaisista päätöksistä saa valittaa ja millaisista ei.

Lakiesitykset liian usein keskeneräisiä ja luonnosmaisia

Lainvalmistelua on viime vuosina syytetty hätiköidyksi. Arvostelijoiden mukaan yhä useammin lakiesitykset ovat puolivalmiita ja hätäpäissään tehtyjä poliittisia kyhäelmiä.

Hallituksen lausuntopyynnöt lakiesityksistä KHO:lle ovat jatkuvasti lisääntyneet. Vuonna 2017 Korkein hallinto-oikeus antoi 35 lausuntoa valmisteilla olevista laeista. Tyypillisesti KHO:n lausuntoa pyydetään jo ennen lain jatkovalmistelua.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi sanoo, että esitykset tulevat KHO:hon yhä useammin luonnosmaisina ja aiheuttavat paljon työtä.

– Lausuntoja pyyydetään keskeneräisistä luonnospapereista. Meille aiheutuu siitä valtavasti lisätyötä. Meno ei voi jatkua tällä tavoin näillä voimavaroilla.

KHO ei ole hallituksen laintarkastuksen pikkuapulainen

Kun Korkein hallinto-oikeus antoi lausunnon soten yhteensopivuudesta EU-sääntelyyn (niin sanottu notifikaatio), asiasta nousi valtava äläkkä. KHO:n lausuntoa soten valinnanvapaudesta ja valtion tukien suhteesta soimattiin kovaan ääneen poliittiseksi.

KHO tarjosi hallitukselle lausunnossaan vaihtoehtoa, jossa hallitus varmistaisi etukäteen EU-komissiolta, että hallituksen esitys noudattaa EU:n kilpailusääntöjä. Tulipalokiireellä tehtävään soteen tämä ei istunut.

Kuusiniemi sanoutuu jyrkästi irti arvostelusta, että KHO:n lausunto on poliittinen. Hän penää enemmän rauhaa lakien valmisteluun.

– Pohdinnalle ja hitaalle valmistelutavalle ei ole enää oikein tilaa. Hinta maksetaan siinä, että osa ehdotuksista voi olla perustuslain kannalta ongelmallisia. Tai esitykset eivät ole muutoin järkeviä. Joskus on voitu osoittaa, että ehdotus ei johda tavoiteltuihin hyötyihin tai etuihin.

Perustuslakituomioistuin olisi turhake

Viime vuosina on kuultu yhä useammmin napinaa siitä, että perustuslaki ja useat valtiosääntöasiantuntijat ovat hallituksen ripeiden uudistusten tiellä. Apuun on huudettu esimerkiksi perustuslakituomioistunta.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa vajaa puolet suomalaisista kannattaa perustuslakituomioistuinta. Enemmistö kansalaisista pitää kuitenkin nykyistä järjestelmää parempana. Nykyäänhän kansanedustajista koostuva perustuslakivaliokunta valvoo ennakolta perustuslain toteutumista.

Myös Kari Kuusiniemi kannattaa nykyjärjestelmää. Hän sanoo, ettei perustuslakituomioistuimesta olisi minkäänlaista hyötyä suomalaiselle yhteiskunnalle. Lakihankkeen hyväksyttävyys on varmistettava mieluummin ennalta kuin jälkikäteen.

– Perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittisten ristiriitojen taistelutanner. Enkä pidä hyvänä ratkaisuna, että tuomioistuinmenettelyssä tehtäisiin poliittisia valintoja.

Kuusiniemi puhuu lämpimästi nykymallin puolesta.

– Nykyinen perustuslakivaliokunta takaa ennakkokontrollin. Se kunnioittaa perustuslakia eikä ole riippuvainen puoluepolitiikasta. Tämä yhdistettynä korkeimpien oikeuksien toimivaltaan on minusta toimiva järjestelmä.

”Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä puoluetta työtoverini äänestävät”

Yhdysvalloissa on viime aikoina käyty lähes villin lännen malliin poliittisia otteluita tuomarinimityksistä. Touhua katsellessa moni maallikko saattaa miettiä, miten paljon Suomen järjestelmässä politiikka vaikuttaa tuomarivalintoihin. Kuusiniemen vastaus kuuluu: Ei mitenkään.

– Yhdysvalloissa korkein oikeus on luonteeltaan osittain juuri eräänlainen perustuslakituomioistuin.

Korkeimman oikeuden ratkaisut siellä saattavat sisältää kannanottoja vahvasti poliittisiin kysymyksiin: abortti-, vähemmistö- sekä aseenkanto-oikeuteen. Eliniäksi nimitetyt tuomarit käyttävät Yhdysvalloissa poliittista valtaa.

Kun laki on kerran aina lopulta poliittisten ja moraalisten tahtotilojen kiteytymä, on kysyttävä Kuusiniemeltä, tekevätkö Suomen korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet politiikkaa, kun he parsivat reikäisiä lakeja?

– KHO ratkaisee ylimpänä asteena oikeudellisia muutoksenhakuja. On ihan selvää, että se vaikuttaa myös poliittisiin kysymyksiin. Olen ollut kuitenkin tässä talossa 18 vuotta, eikä vastaani ole tullut sellaista asiaa, jossa puoluepolitiikka olisi ollut missään roolissa. Ei minulla ole aavistustakaan, mitä puoluetta työtoverini äänestävät.

Syksyn ja talven poroerotuksissa luonnossa laiduntanut porotokka kootaan poroerotuspaikalle. Siellä sitä pidetään isossa aitauksessa, josta porot ajetaan pienissä erissä pienempään erotteluaitaukseen, kirnuun.

Kirnussa poronomistajat tarkastavat porot ja valitsevat teuraaksi menevät eläimet, jotka ohjataan pienempiin aitauksiin eli konttoreihin.

Kun päätös on tehty, eläin otetaan kiinni tiukalla otteella sarvista ja sen tiedot merkitään kirjoihin sen mukaan, mihin se omistajan päätöksellä seuraavaksi ohjataan, tappoon vai eloon.

– Onhan se kova päätös, kun pitää päättää, kuka saa elää ja kuka menee myyntiin, mutta niin se vain menee, sanoo Kollajan paliskunnassa poromiehenä toimiva Jarmo Kynkäänniemi katsellessaan Huiskan poroaidassa rykiviä poroja.

Syksyn erotus on porovuoden suurin tapahtuma Pudasjärven Huiskan poroerottelupaikan lisäksi muissakin Suomen 54 paliskunnassa.

Tänä syksynä Huiskan poroerottelupaikan aitauksessa nuorin poronajaja tapitti silmä tarkkana ja hymyssä suin sarvipäistä tokkaa äitinsä sylistä.

– Aidalle tullaan heti, kun sinne vain pääsee, Suomen paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila kertoo.

– Omakin lapsi oli vasta pariviikkoinen, kun käytiin jo aidalla.

Huiskan erotusaidalla seitsemänkymppinen Esko Kyrönniemi on puolestaan paikalla nyt jo yli kuudettakymmenettä kertaa.

– Minä olen kyllä ollut poromies niin pienestä kuin vaan saattaa, Kyrönniemi sanoo.

– Kun poromieheksi on syntynyt, niin siihen veri vetää. Vaikka se ei kannattaisikaan, niin sitä vain pitää olla poromies. Jos ei ole syntynyt tälle alalla, niin se ei sitten onnistu.

Poronhoito on ennen kaikkea perinnettä ja omanlaisensa elämäntapa. Mukana ollaan yleensä aina koko perheen voimin – ainakin erotusaidalla.

Poronhoito siirtyy sukupolvelta toiselle

Poronhoito ja siihen sisältyvä elämäntapa siirtyvät usein sukupolvelta toiselle. Jarmo Kynkäänniemi kuuluu niihin puoleen kymmeneen Kollajan paliskunnan poromieheen, jotka toimivat porojen kanssa täyspäiväisesti. Hän on ollut porohommissa jo pikku pojasta lähtien.

Jarmon poika Heikki Kynkäänniemi osti oman porokarjansa viime keväänä. Toki hän oli jo poikasena mukana porohommissa ja kasvoi poromiehen elämään, mutta nyt hän on mukana erotuksessa oman porokarjansa omistajana.

– Nyt tuntuu oikein hyvältä, kun omat pojatkin vielä jatkavat, Jarmo Kynkäänniemi sanoo.

Heikki Kynkäänniemen haaveissa siintää mahdollisuus siirtyä kokopäiväiseksi poromieheksi, mutta vielä toistaiseksi hän on useimpien muiden poronomistajien tapaan porotöissä vielä sivutoimisesti.

– Ei tässä ammatissa kannata laskea tuntipalkkaa itselle. Luonnolla, erämaalla ja muilla asioilla on enemmän painoarvoa, Heikki Kynkäänniemi toteaa.

Rahoiksi poroilla ei pääsekään lyömään. Muutama vuosi sitten tehdyn selvityksen mukaan poronhoitajan tuntipalkka jäi muutamaan euroon. Vaikka tienestiä poroista haetaankin, itse työ, erämaa ja elämäntapa vetävät puoleensa.

Tunturipaljakoilta metsien siimekseen

Suomen poronhoitoalue ulottuu Pohjois-Lapin tunturipaljakoilta etelään Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan metsäseuduille. Luonnonolojen ja ihmisen levittäytymisen takia poronhoidossa on eroja eri puolilla poronhoitoaluetta.

Pohjoisessa porot vaeltavat tunturien palkisilla, etelässä poro on sopeutunut elämään metsäisemmillä seuduilla ja ihmisasutuksen ja teiden rajaamilla alueilla. Poroja ruokitaan myös tarhaoloissa.

Poronomistajia on Suomessa tätä nykyä noin 4 500, joista päätoimisia poronhoitajia on tuhatkunta. Saman verran on myös sivutoimisia.

Loput poronomistajista ovat keskittyneet pelkästään porokarjan omistukseen ja antavat käytännön hoitotyöt ammattilaisille.

Valtaosa erämaissa toimivista poronpaimentajista ovat miehiä, mutta poronomistajista noin kolmannes on tätä nykyä naisia.

– Nuorista, alle 25-vuotiaista poronomistajista tyttöjä tai naisia on nykyisin jo noin 40 prosenttia, Suomen paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila kertoo.

Poronomistajille työtä teettävät esimerkiksi tokan lisäruokinta, porojen paimentaminen sekä liikenteen ja petojen jälkien siivoaminen. Pelkästään lihakarjan kasvatukseen keskittynyt poronhoito on saanut myös uudenlaisia muotoja esimerkiksi matkailun yhteydessä.

Alueellisista eroista huolimatta poronhoito on paitsi ammatti myös kokonainen elämäntapa, jossa perinteet seuraavat toisiaan. Poronhoito on vaikuttanut vuosisatojen ajan myös niitä hoitaviin ihmisiin ja siihen, miten poronhoidossa mukana olevat ihmiset ja perhekunnat ovat sosiaalisesti järjestäytyneet ja liikkuneet porotokkia seuraten.

Tekniikkaa helpottaa työtä

Vaikka poronhoidon periaatteet ovat pysyneet perusteiltaan samanlaisina, on poronhoito viime vuosikymmeninä muuttunut luonteeltaan.

Tekniikka muuttaa myös poronhoitajan työtä. Nyt heillä on apuvälineinä esimerkiksi mönkijät ja GPS-paikantimet. Toista oli aiemmin.

– Ennen saattoi olla joku armeijan- tai sodanaikainen kompassi ja porukassa saattoi olla yksi, joka osasi sitä käyttää niin, että tiesi, missä on pohjoinen ja missä etelä, Jarmo Kynkäänniemi kertoo.

Esko Kyrönniemen mukaan ennen pärjättiin hyvällä metsäpäällä. Hän kertoo, että 50-luvulla saatu kiikari oli jo suuri edistysaskel: sen avulla näki suon yli niin, ettei aina tarvinnut rämpiä paikalle katsomaan, onko siellä poroja.

Poronhoidon perinteet ulottuvat rautakaudelle

Akatemiatutkija Anna-Kaisa Salmen ryhmä tutkii Oulun yliopistossa porojen ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen syntyä sekä porojen kesyyntymisen historiaa.

Tarkkaa ajankohtaa sille, milloin villipeura muuntui puolikesyksi poroksi ei tiedetä, mutta poronhoidon perinteet juontavat ainakin myöhäiselle rautakaudelle. Tuolloin saamelaiset käyttivät porojen esivanhempia peuroja ensin vetojuhtina ja vähitellen niitä alettiin kasvattaa myös porokarjana.

– Poro on ollut pohjoisen ihmisille aina tärkeä, mutta tuolta 800- ja 900 -luvuilta lähtien niistä on löytynyt mainintoja, Salmi kertoo.

Poron merkitys näyttää tutkimusten mukaan lisääntyneen juuri rautakaudella, jolloin poroja myös uhrattiin saamelaisten pyhillä paikoilla. Se kertoo Salmen mukaan porojen suuresta merkityksestä.

– Meillä on myös alustavia tuloksia siitä, että poroja tai ainakin osaa niistä on ruokittu, Salmi sanoo.

Tiedot on saatu muun muassa säilyneiden luunäytteiden isotooppitutkimuksilla.

Elinkeino petojen puristuksessa

Lain mukaan suurin sallittu poromäärä koko maassa on 203 000, mutta aina välillä keskusteluun nousee kiistoja siitä, onko poromäärä oikea.

Suomen Paliskuntien yhdistyksen toiminnanjohtajan Anne Ollilan mukaan todellinen poromäärä jää selvästi sallittua pienemmäksi. Hänen mukaansa poroja on Suomessa noin 185 000.

– Nykyistä suurempaan lukuun on edes vaikea päästä, sillä pedot rokottavat porojen määrää varsinkin itärajan suunnalla hyvin voimakkaasti.

Ollila arvioi, että petojen saaliiksi jää vuosittain noin 25-30 000 poroa. Tehokkain saalistaja on ahma, mutta esimerkiksi Pudasjärven suunnalla merkittävä porokarjan verottaja on karhu.

– Joka vuosi vähintään 25 prosenttia kaikista vasoista saa hyvästellä jo kesäleikkauksessa, Kollajan poroisäntä Lauri Oinas-Panuma toteaa.

Hän viittaa alkukesän merkintöihin, joissa poroemon, vaatimen mukana seuraavalle vasalle leikataan sama korvamerkki kuin sen emälläkin on. Merkiksi siitä, kenen karjaan vasa kuuluu.

– Tänä vuonna täällä Iijoen pohjoispuolella on ollut oikeastaan todella hyvä vuosi. Mutta kun mennään lähemmäs poronhoitoalueen rajoja ja etelään päin, on tilanne siellä heikompi, Oinas-Panuma kertoo.

Petojen lisäksi porojen uhkana on liikenne, joka rokottaa poroja varsinkin poronhoitoalueen eteläosissa. Porokolarien määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Niiden vähentämiseksi on kehitetty myös autoilijoille tarkoitettu mobiilisovellus, porokello (porokello.fi).

Mieshenkilö loukkaantui vakavasti junan törmättyä häneen Vantaan Korsossa varhain sunnuntaiaamuna.

Pelastuslaitoksen mukaan mies istuskeli laiturilla eikä juna ehtinyt jarruttamaan. Mies oli luultavasti nauttinut alkoholia. Hänet vietiin sairaalahoitoon.

Onnettomuus sattui sunnuntaina hieman ennen aamukuutta. Pohjoiseen menevä raide oli hetken aikaa poikki onnettomuuden jälkeen.

Saudi-Arabian ulkoministeri Adel al-Jubeir sanoo, etteivät saudiviranomaiset tiedä, missä Jamal Khashoggin ruumis on. Khashoggi surmattiin Saudi-Arabian Istanbulin konsulaatissa lokakuun alussa. Ulkoministeri al-Jubeir puhui asiasta amerikkalaisen Fox News -kanavan haastattelussa. Hänen mukaansa surman yksityiskohdista ei ole tietoa.

Al-Jubeirin mukaan Saudi-Arabia aikoo selvittää murhan ja saattaa tekijät vastuuseen. Ulkoministerin mukaan tekijät ovat toimineet omavaltaisesti. Al-Jubeir kutsui surmaa ja sen peittelyä valtavaksi virheeksi.

Jo aikaisemmin on kerrottu, että murhasta epäiltynä on pidätetty 18 henkilöä. Ulkoministeri sanoi haastattelussa myös, ettei kruununprinssi Muhammad bin Salman tiennyt tapahtumista.

Saudi-Arabian hallintoa arvostellut Jamal Khashoggi katosi mentyään Saudi-Arabian Istanbulin konsulaattiin lokakuun alussa. Lauantaina Saudi-Arabia myönsi, että Khashoggi surmattiin konsulaatin tiloissa. Saudi-Arabian mukaan Khashoggi kuoli nyrkkitappelussa.

Ulkoministeri al-Jubeir sanoo, että aluksi Saudi-Arabia luuli Khashoggin poistuneen konsulaatista.

Aikaisemmin sunnuntaina Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan vakuutti Turkin paljastavan totuuden Khashoggin surmasta.

Lisää aiheesta:

Saudi-Arabia tunnusti: Kriittisesti valtaapitävistä kirjoittanut toimittaja Jamal Khashoggi tapettiin konsulaatissa "nyrkkitappelussa" – Trumpin mukaan selitys on uskottava

Professori: Saudi-Arabian selitykseen ei uskota edes Lähi-idässä, saati sitten länsimaissa

EU vaatii perusteellista Khashoggi-tutkintaa

Työpaikan tehottomin osa saattaa olla oma pomosi – Suomen parhaina työpaikkoina pidetään yrityksiä, joissa ei ole esimiehiä

Huomenna on taas maanantai ja monella meistä edessä töihin paluu. Kohta joku muu sanoo, mihin seuraavaksi ryhdytään, ja koska pitää olla valmista. Lehdistä voi kuitenkin lukea aivan toisenlaisista työpaikoista. Sellaisista, joissa ei ole esimiehiä ollenkaan. Kuinka ne toimivat?

Venezuelassa minimipalkalla saa kolme annosta trendiravintolan tonnikalaa – osa kansasta näkee nälkää, mutta eliitti jatkaa juhlintaa sähköaitojen takana

Jos taskussa on bolivarien sijaan dollareita, kaaokseen vajonneessa maassa voi yhä elää kuin kuningas.

Manilan vauvatehtaassa äitejä on tuplasti enemmän kuin sänkyjä, mutta abortin tehneet uskaltautuvat sairaalaan vasta verta vuotaen

Filippiineillä raskaudenkeskeytykset ovat laittomia ja perhesuunnittelu puutteellista. Se näkyy Jose Fabellan synnytyssairaalassa.

J. Karjalaisen luovuus vaatii lötköttelyä: "Olen ollut laiskottelun puolestapuhuja jo 80-luvulta lähtien"

Muusikon mukaan parhaat ideat syntyvät silloin, kun aivoille annetaan tilaa toimia rauhassa.

Mandy Chao valitsi Kiinassa tyttärelleen suomalaisen päiväkodin – halusi, että lapsella on hauskaa hoitopaikassa: "Täällä hänellä saa olla omia mielipiteitä"

Suomalaisia päiväkoteja perustetaan Etelä-Amerikkaan, Kiinaan ja Vietnamiin. Helsingin yliopistosta ponnistanut start up -yritys HEI schools on vasta avannut uuden päiväkodin Kiinan Guangzhoussa. Yle pääsi vierailulle juuri avattuun päiväkotiin.

Espoolainen lapsikuoro CandoMini on voittanut kansainvälisen Claudio Monteverdi -kuorokilpailun.

CandoMini osallistui Venetsiassa pidetyn kilpailun lapsikuorosarjaan, mutta voitti myös lauantain kokonaiskilpailun. Kilpailuun osallistui 12 kuoroa muun muassa Kreikasta, Ruotsista ja Venäjältä.

Kuoroa johtava Viena Kangas sanoo, että kilpailu oli kovatasoinen ja uskoo CandoMinin vakuuttaneen tuomariston energiallaan.

– Tavoitteemme oli voittaa oma lapsikuorosarja. Grand Pri'n voitto tuli ihan täysin yllätyksenä, Kangas sanoo.

– Täällä on paljon kuoroja, jotka lauloivat puhtaasti, tarkasti ja hyvin. Luulen että meissä tuomaristo arvosti sitä, että lauloimme ulkoa ilman nuotteja ja kaikki olivat sataprosenttisesti mukana.

Laulua täydestä sydämestä

Kuoron ohjelmistoon Venetsiassa kuului muun muassa Einojuhani Rautavaaran, Reijo Kekkosen ja Pekka Kostiaisen säveltämää modernia kuoromusiikkia. Grand Prix'ssa kuoro esitti eteläafrikkalaisen Andre Van der Merwen sovituksen tunnetusta virsihymnistä Sua kohti, Herrani.

– Virallisesti emme ole saaneet vielä palautetta, mutta yksi tuomareista tuli kehumaan ja totesi, että olimme paras kuoro. Hän kutsui meidät myös esiintymään kotimaahansa Venäjälle.

Menestyneen espoolaiskuoro Candominon yhteyteen vuonna 2013 perustetussa CandoMinissä on 32 laulajaa, jotka ovat 10-16-vuotiaita. Kangas toivoo, että kuoro jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin mennessä.

– Sillä ajatuksella, että laulun ilo ja riemu on keskiössä ja kaikki lapset saavat kokea kuinka mahtavaa on laulaa täydestä sydämestään kroppaa ja kehoa käyttäen.

Edit klo 0.19: Täydennetty ohjelmistoa.

Aamukahvi ja Hesari. Sen jälkeen sohva ja kitara.

J. Karjalainen noudattaa samaa kiireetöntä kaavaa lähes joka päivä, sillä aamun hetket ovat hyviä uuden musiikin luomiseen. Joskus kitaran näpyttely tuottaa hauskan sointukierron tai melodiapätkän. Ne Karjalainen tallentaa puhelimeensa.

Iltaisin 61-vuotias muusikko istuu tietokoneen äärellä ja polttelee piippua. Hän kirjoittaa talteen päivän aikana koettua. Se voi olla jotain kaupungilla nähtyä tai mielessä kehittynyt sanaleikki.

Nelisenkymmentä vuotta musiikkia tehnyt J. Karjalainen kirjoittaa jatkuvasti uusia biisejä, sillä hän ei halua olla pelkästään vanhojen suosikkihittiensä vanki. Hän lähtee keikoille, että saa esittää yleisölle jotain uutta.

– Ilman uusia kappaleita soittaisin Kolmea cowboyta jossain Sir Eino -pubissa.

Aivohuone

Juttua riittää, kun J. Karjalainen esittelee uutta albumiaan levy-yhtiön tiloissa. Hän myöntää olevansa pitkien vastausten ja polveilevien juttujen mies. Karjalainen kertoo seikkaperäisesti kappaleiden synnystä. Prosessissa yhdistyvät mielikuvitus, unet ja todellisuus.

Sä kuljetat mua -levy on osa trilogiaa, jonka aiemmat osat olivat Et ole yksin (2013) ja Sinulle, Sofia (2015). Uusimman albumin kappaleet ovat tummia ja öisiä kuin David Lynchin tai Quentin Tarantinon elokuvat.

Levyn kansi noudattaa tunnelmaa. Se on valokuva Bevatron-hiukkaskiihdyttimen ohjaamosta Kalifornian yliopistosta vuodelta 1960. Karjalainen kertoo löytäneensä sen googlettamalla. Kuvan piti edustaa aivoissa toimivaa ohjaamoa, josta kerrotaan albumin nimikkokappaleessa:

"Jossain minun aivoissa

on huoneesi sinulla.

Jossain minun aivoissa

sä kuljetat mua."

Karjalainen halusi kannen myös herättävän kysymyksen: miksi?

– Äiti näki tämän ekaa kertaa ja kysyi, onkos tuo nyt hyvä sitten, muusikko nauraa.

Salaisessa arkistossa

"Leppäkerttu sen huuli lerppuu. Se muurahaiseksi kelpaha ei, koska sen huuli lerppuu."

Yksi Jukka Karjalaisen ensimmäisistä biiseistä syntyi kansakoulun välitunnilla. Hän ei pystynyt ammatinvalintatunnilla kuvittelemaan, että voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kappaleita kaksi vuotta ja vieläpä julkaista niitä.

– Mun älykkyysosamäärän omaavalle intoilijalle tämä on ihan täydellinen juttu, Karjalainen pohtii nyt.

Syksy ja talvi ovat J. Karjalaiselle parasta aikaa luoda uutta musiikkia. Hän vetäytyy Keltaiseen taloon eli Perniössä sijaitsevaan kesäpaikkaan, missä saa olla rauhassa. Seurana ovat vain omat aivot ja muistot.

Vaikka muusikko kirjoittaa laulunsa ilman kiirettä, toisinaan iskee pieni luomisen tuska. Sen hän purkaa päiväkirjaansa:

"Jo kolmas viikko talolla. Ei yhtään biisiä. Pitäisikö tästä olla huolestunut?"

"No on tässä tilanteessa oltu ennenkin."

Seuraavassa hetkessä tilanne voi olla kuitenkin päinvastainen:

"Aika hyvä meininki. Treenattiin uusia biisejä."

Toisinaan Karjalainen päätyy tutkimaan Keltaisen talon salaista arkistoaan. Vintillä olevista pahvilaatikoista löytyy muun muassa C-kasetteja ja vanhoja kirjoja.

Uutta levyä tehdessä sieltä kaivautui esiin vuodelta 1990 oleva kasetti, jossa oli kappaleen alku nimeltään Venäläinen romanssi. Sen pohjalta syntyi myöhemmin Villejä lupiineja -hitti.

Karjalainen pohti, josko samasta biisin raakileesta saisi jälleen tehtyä jotain kukka-aiheista. Sitä varten arkistosta löytyi 1980-luvulla kirpputorilta hankittu koulukasvio, jossa on tummanvihreät kannet ja jonka kannessa lukee kultaisin kirjaimin Kasvisto.

Karjalainen avasi pölyisen kasvion nyörit ja ihasteli kauniisti koottua koulutyötä. Kasviston oli tehnyt Sirkka Lautamies kesäkuussa 1925 Vironlahden Pyterlahdella. Muusikko muisti, että paikassa louhittiin 1700–1800 -luvuilla suurin osa Pietarin graniitista ja esimerkiksi Iisakinkirkon pylväät.

Kahdesta asiasta alkoi muovautua Karjalaisen mielessä tarina, missä yhdistyvät kissankelloja keräävä koulutyttö sekä graniittilouhos. Terve, Sirkka Lautamies -kappaleen ideana on se, mitä meistä jää jäljelle, kun aika jätää.

– Miehet ja varsinkin suurmiehet pyrkivät rakentamaan kirkkoja, mausoleumeja ja kokonaisia kaupunkeja jäädäkseen historiaan. Sirkka Lautamies tuskin teki kasviota siksi. Se oli vain koulutehtävä. Mutta se tapa, millä hän sen teki, oli aika kaunis.

Laiskottelun tärkeydestä

Kun tehdään, niin tehdään. Kun otetaan iisisti, niin sitten otetaan. Tätä J. Karjalainen pitää muusikkona ohjenuoranaan.

Levyä tehdessä ja kiertueilla Karjalainen bändeineen painaa töitä kunnolla. Vapaalla lauluntekijä osaa joutenolon.

Karjalainen kertoo, ettei musiikinteon ohella oikein ihmeempiä puuhaa. Hän oleskelee ja lukee kirjoja, vetelehtii kaupungilla ja käy syömässä tai katsoo elokuvia Netflixistä niin kuin muutkin.

– Mähän olen 80-luvulta lähtien ollut laiskottelun puolestapuhuja.

Tällä hetkellä puhutaan paljon aivojen ylikuormittamisesta. Työ ja teknologia vievät aivojen ja ihmisen kognitiiviset eli tiedonkäsittelyn kyvyt äärirajoille.

J. Karjalainen pitää tärkeänä omassa työssään, että aivoille annetaan tilaa toimia rauhassa. Kiireestä hellittäminen on tärkeää, sillä pääkopan sisällä tapahtuu asioita, silloin kun niitä ei edes itse tiedosta.

– Lepo on tärkeää. Ideat eivät synny pakottamalla ja niille pitää antaa aikaa kasvaa ja rakentua aivoissa.

Mutta ei J. Karjalainenkaan ole aina ollut maltillinen musiikintekijä. Kun hän miettii nuoruusaikojen tuotantoaan, siellä on onnistumisten lisäksi hosuttuja juttuja. Into oli niin kova, että parin kirjoitetun säkeistön jälkeen hän varasi jo studion äänitystä varten.

– Piti päästä näyttämään, mitä mä olen tehnyt. Vaikka pääsisin takaisin siihen aikaan, en mä nuoremmalle Jiille osaisi varmaan mitään neuvoa.

Kuusikymppisenä Karjalainen osaa ottaa aikansa. Uusimman albumin tekeminen kesti kolme vuotta, mikä ei silti ole tavattoman pitkä aika levyn tekemiseen.

– Biisien tekeminen ei lopu mihinkään, niiden tekeminen vain hidastuu. Mutta ehkä tämä on vain se oikea tahti. Ollaan siirrytty talviaikaan.

Legendaa ujostuttaa

J. Karjalainen ei tämän päivän musiikkia juurikaan kuuntele. Mitä nyt joskus sattumalta jotain korviin kantautuu. Hänellä aika kuluu oman musisoinnin parissa. Karjalaisen mielestä on hassua, että jotkut kuuntelevat todella paljon musiikkia.

Äskettäin hän tosin kuuli autoradiosta kappaleen, johon hän kiinnitti huomiota. Pahus miten hyvän kuuloinen biisi! Karjalainen nauhoitti sitä puhelimeensa ohjelmalla, joka tunnistaa kappaleita. Biisi oli Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa.

– Mulla on kyllä aika hyvä hittikorva, että kuulen, jos jossain on jotain.

Nykyisin musiikkia tehdään kappale kerrallaan ja albumin merkitys on vähentynyt. Karjalainen on vanhan liiton mies, sillä hän haluaa tehdä kokonaisen albumin, jossa on kannet ja sanat.

Karjalainen on myös karsastanut ajatusta areena-keikasta, joita suomalaisartistit tekevät nyt koko ajan. Hänen mielestään on ollut kivempaa reissata ympäri Suomea ja soitella klubeilla ihmisille. Yhdellä isolla keikalla kuittaisi ilon kerralla ja siihen liittyisi liikaa touhottamista, kuten mainostamista.

Nyt J. Karjalainen on lämmennyt ajatukselle areena-keikasta.

– Ehkä sellainenkin voi olla jossain vaiheessa ajankohtaista, koska areena-keikat ovat arkistuneet.

Yleisöä varmasti riittäisi, sillä J. Karjalainen on koskettanut musiikillaan suomalaisia jo vuosikymmenten ajan. Kaupungilla ihmiset keräävät rohkeutta ja tulevat juttelemaan heille tärkeistä kappaleista. Ujoksi itsensä mieltävälle muusikolle tulee siitä hyvä fiilis.

– Se, mistä mut tiedetään, on kuitenkin ihan hyvä juttu. Nämä biisit ja laulut ovat puhutelleet ihmisiä. Jos on 40 vuotta tehnyt biisejä, niin kyllä kai sillä jonkinlaiseksi legendaksi pääsee pelkästään sen takia, että on elossa.

Pitkä Intercity-letka nytkähtää liikkeelle Lahden rautatieasemalta.

Ravintolavaunussa Maria Ohisalo on ehtinyt asettautua nurkkapöytään. Hän käy läppärinsä ruudulta läpi päivän ohjelmaa.

Vihreiden puheenjohtajan sijaisen – se on Ohisalon virallinen titteli – suuntana on Kuopio. Siellä järjestetään yksi valtakunnallisen Asunnottomien yön tapahtumista.

Ohisalo on luvannut pitää puheenvuoron Kuopion torilla iltakuuden jälkeen. Sitä ennen olisi liuta muutakin tekemistä: tapaaminen Kuopion vihreän valtuustoryhmän ja kunnallisjärjestön aktiivien kanssa, haastattelu maakuntaradiossa ja toinen Savon Sanomien toimittajan kanssa.

Niin, ja paneelikeskustelu sosiaaliturvan byrokratiaa kuvaavasta I, Daniel Blake -elokuvasta Kino Kuvakukon lavalla.

– Ehkä tuossa haastattelun ja paneelikeskustelun välillä ehtisin käydä heittämässä tavarat hotellille, Ohisalo pohtii toimittajalle ja sommittelee aikatauluaan.

Ei tällaisessa touhussa ole 33-vuotiaalle Ohisalolle sinänsä mitään uutta. Hän on tottunut kiertämään köyhyystutkijana ja nyt vihreiden varapuheenjohtajana paneelikeskusteluissa ja tilaisuuksissa, joiden aiheena on ollut milloin asunnottomuus, milloin osattomuus.

Edelliskesänä väitöskirjansa leipäjonoista viimeistellyt poliitikko vastaa tottuneesti, kun kysytään eriarvoistumisesta tai sosiaaliturvasta.

Mutta nyt monia toimittajia ja vihreitä aktiiveja tuntuu kiinnostavan ennemminkin se, mitä ihmettä vihreissä seuraavaksi tapahtuu.

Siihen Ohisalo ei osaa vastata.

Puolueella on ollut raskas vuosi.

Vielä kevään 2017 kuntavaaleissa vihreät olivat suurin voittaja. Puolue onnistui nostamaan kannatustaan lähes neljä prosenttiyksikköä edellisiin kuntavaaleihin verrattuna.

Silloisen puheenjohtajan Ville Niinistön ärhäkkä protestointi Juha Sipilän (kesk.) hallituksen koulutusleikkauksia vastaan puri, varsinkin kun koulutus sopi kuntavaalien teemaksi loistavasti.

Vihreät on monesti mielletty vain isojen kaupunkien ja korkeasti koulutettujen nuorten puolueeksi, mutta vaalit näyttivätkin jotain uutta: vahvaa kannatusta alkoi tulla muiltakin ryhmiltä.

Nälkä kasvoi syödessä. Vihreistä piti äkkiä tehdä koko maan puolue, jotta siitä voisi tulla jopa pääministeripuolue. Niin tuntui moni vihreä ajattelevan, ja sillä myös Touko Aalto ratsasti puheenjohtajan paikalle Tampereen puoluekokouksessa.

Homma tuntui toimivan. Hillityksi, asialliseksi ja yhteistyökykyiseksi kehuttu Aalto oli monien kokoomuslaisten kauhu. Hahmo, joka pystyisi helposti nyhtämään liikkuvia äänestäjiä myös keskusta-oikealta.

Elo-syyskuussa vihreiden kannatus nousi kaikkien aikojen huippulukemiin, yli 17 prosenttiin.

Siihen juhlat sitten loppuivatkin.

Kuopion vihreiden varapuheenjohtaja Aarni Mustonen on saapunut Ohisaloa vastaan rautatieasemalle.

Autoon hypätään nopeasti, sillä aikataulu on tiukka: aikaa lounaalle paikallisten vihreiden kanssa on korkeintaan tunti.

Thaimaalaisessa ravintolassa odottaa kymmenkunta valtuutettua ja paikallisyhdistyksen aktiivia, jotka toivottavat Ohisalon lämpimästi tervetulleeksi.

– En ajatellut pitää mitään matkasaarnaa, Ohisalo sanoo ja naurahtaa.

– Mutta tästä puolueen tilanteesta voisi hieman puhua.

Siitä sopiikin puhua. Moni vihreä miettii nyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Viime syksystä se alkoi. Touko Aallon yksityiselämän kohut alkoivat yhtäkkiä olla ainoita uutisia, joita vihreistä kerrottiin. Aviokriisi, salasuhde, sekoilua. Uusi puheenjohtaja ei täyttänytkään Niinistön jättämää aukkoa.

Samaan aikaan opposition nokkimisjärjestys alkoi kääntyä. Antti Rinne ja demarit saivat pakkansa kasaan ja politiikan asialista kääntyi vihreille epäsuosiolliseksi.

Enää ei puhuttu koulutusleikkauksista, vaan sotesta ja aktiivimallista.

Vihreissä harmitellaan, ettei puolueessa oikein osata puhua esimerkiksi työmarkkinakysymyksistä. Oltiin sitten hiljaa, kun ei muuta osattu.

Vihreissä harmitellaan, ettei puolueessa oikein osata puhua esimerkiksi työmarkkinakysymyksistä. Oltiin sitten hiljaa, kun ei muuta osattu.

SDP:n suosio alkoi nousta ja vihreiden pudota. Alkuvuonna vihreät lipui huippulukemista takaisin noin 14 prosenttiin. Nyt kannatus on alittanut jo 12 prosenttia.

Gallup näyttää huonommalta kuin kuntavaalitulos, jota moni on pitänyt puolueessa hyväksyttävänä tuloksena ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Aallon piti tehdä vihreistä entistä enemmän koko kansan puoluetta, mutta gallupien tausta-aineistot näyttävät toista: vihreät ovat menettäneet kannattajia SDP:lle ja vasemmistoliitolle, eivät suinkaan saaneet niitä esimerkiksi kokoomukselta tai keskustalta.

Vasemmistoliitolla on huippusuosittu Li Andersson, demareilla taas puhutteleva agenda.

Vihreät ei oikein puhuttele, eikä sen kummemmin Aaltokaan. Hän kuuluu epäsuosituimpiin puoluejohtajiin.

Samaan aikaan puolueen maine on kärsinyt myös esimerkiksi kansanedustaja Jani Toivolan kulukorvaussotkuista.

Moni vihreitä äänestänyt on siirtynyt katsomoon. He eivät osaa sanoa, ketä juuri nyt äänestäisivät.

Apaattisuus on lisääntynyt puolueessa.

Yle Kuopion toimittaja Petri Julkunen valmistautuu studiossa kahden jälkeen alkavaan iltapäivälähetykseen.

Ohisalo istuu Julkusta vastapäätä ja tekee muistiinpanoja pian alkavaa haastattelua varten. Tarkoituksena on puhua asunnottomuudesta, mutta myös vihreiden tilanteesta.

– Mulla on sellainen kutina, että tässä pöydän ääressä istuu vihreiden tuleva puheenjohtaja. Ja annan vihjeen: se en ole minä, Julkunen heittää kuulijoilleen.

Ohisalo vaikuttaa vaivautuneelta. Hän ei ole innoissaan tällaisista arvioista.

– En osaa spekuloida tällaista asiaa.

Julkunen yrittää tivata lisää, mutta vastapuolella pysytään korostetun asiallisina.

– Toki tällaisia kysellään, mutta odotan, että Touko Aalto palaa, Ohisalo sanoo.

Hänelle tämä on vaikea paikka.

Reilu kuukausi sitten Touko Aalto ilmoitti jäävänsä sairauslomalle uupumuksesta johtuvien syiden vuoksi. Se tarkoitti Ohisalolle ainakin hetkellisesti oman palkkatyön jättämistä asunnottomuustyötä tekevässä Y-säätiössä.

Varapuheenjohtajan paikalta hän nousi puheenjohtajan sijaiseksi.

Aallon sairauslomaa on toistaiseksi jatkettu marraskuun puolivälin tienoille, jolloin kokoontuu myös puolueen valtuuskunta. Moni veikkailee, että siellä tehdään viimeistään päätökset siitä, millainen tiimi lähtee viemään puoluetta kevään eduskuntavaaleihin.

Mutta sairausloma varsinkin uupumuksen vuoksi on herkkä asia. Ohisalo ei mielellään puhu varasuunnitelmista. Oletus on, että Aalto palaa.

Mutta entä jos?

Sairausloma varsinkin uupumuksen vuoksi on herkkä asia. Ohisalo ei mielellään puhu varasuunnitelmista. Oletus on, että Aalto palaa.

Villejä spekulaatioita on ollut ilmassa. Politiikan toimittajat ovat veikkailleet milloin ylimääräistä puoluekokousta, milloin Ville Niinistön paluuta, nyt vihreiden "pääministeriehdokkaana".

Vihreissä tällaisille veikkauksille hymähdellään, myös naureskellaan. Ne tulevat ihan toisten puolueiden riveistä tällaiset spekulaatiot, kuitataan.

Mutta jonkinlaisia ratkaisuja on tehtävä, sen myöntää myös Ohisalo. Puolue ei voi pitkään nilkuttaa sijaisuusjärjestelyillä eteenpäin.

Antti Rinne antaa jo haastatteluja naistenlehdille, ja myös Ohisalolle soitellaan.

Ilmastonmuutoksesta on alettu puhua eli momentumia tuntuisi olevan. Jonkun on nyt pakko hyödyntää se.

Onko Ohisalon johdettava vihreät vaaleihin?

Matkalla haastattelusta elokuvateatterille Ohisalo muistelee edellistä kevättä.

Hän väitteli silloin tohtoriksi Itä-Suomen yliopistosta juuri täällä, Kuopiossa.

– Väitöskirja olisi varmaan jäänyt tekemättä, jos olisin päässyt eduskuntaan, Ohisalo pohtii.

Kansanedustajan paikka jäi keväällä 2015 noin sadan äänen päähän. Ensikertalaiselle ihan hyvin, Ohisalo selittää.

Niin onkin, mutta ei se ollut Ohisalon ensikokeiluja politiikassa.

Hän oli toiminut jo Helsingissä varavaltuutettuna ja aiemmin vihreiden nuorisojärjestön puheenjohtajana. Silloin hän tutustui moniin nykyisiin kansanedustajiin, jotka niin ikään johtivat omien puolueidensa nuorisojärjestöjä. Joukossa olivat muun muassa Li Andersson, Susanna Koski (kok.), Joona Räsänen (sd.) ja Antti Kurvinen (kesk.)

Ohisalo itse liittyi puolueeseen vuonna 2008, ollessaan vaihdossa Ruotsissa.

– Näin siellä paljon nuoria, jotka opiskelivat politiikkaa mutta myös tekivät politiikkaa vapaa-ajallaan, hän muistelee.

– Tuli sellainen olo, että politiikka on väylä, jonka kautta oikeasti muutetaan isoja kysymyksiä. Pienen ihmisen toiminnalla ei ehkä ole suurinta vaikuttavuutta.

Ohisalolla on ollut hyvää nostetta puolueen sisällä, sillä hänet tunnetaan miellyttävänä ja ennen kaikkea asiantuntevana poliitikkona.

Hänkin tavoitteli Tampereen puoluekokouksessa puheenjohtajan paikkaa, ja putosi kisasta neljännellä laskentakierroksella. Paikka finaalissa jäi vain 72 äänen päähän toiseksi tulleesta Emma Karista.

Puheenjohtajakisa oli tasainen, ja sen arvioitiin jakavan puoluetta. Ohisalo oli kuitenkin monille sekä Aallon että Karin äänestäjille mieluisa kakkosvaihtoehto.

Ehkei vihreillä olisi mitään sitä vastaan, että Ohisalo johtaisi puolueen vaaleihin – jos Aalto ei palaakaan.

Jos.

Moni vihreä vaikuttaja haluaa hehkuttaa Ohisalon esiintymistä A-talkissa muutama viikko sitten. Se herätti kentällä innostunutta hyrinää, joidenkin mukaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.

Hieman ennen kolmea yleisö valuu elokuvateatterin saliin.

Ohisalo on luvannut pitää alkupuheenvuoron ennen I, Daniel Blake -elokuvan näytöstä. Elokuva käsittelee yhteiskunnan turvaverkkoa tai pikemminkin sen puuttumista brittiläisessä yhteiskunnassa.

– Vaikka me ollaan suomalainen hyvinvointivaltio, osa ihmisistä ei pääse käsiksi kasautuvaan hyväosaisuuteen, Ohisalo sanoo.

– Tänään on YK:n syrjäytymisen ja köyhyyden vastainen päivä, ja tämä on mitä parhain elokuva herättelemään siihen todellisuuteen.

Ohisalo on vahvasti omalla alueellaan, kun hän puhuu tästä teemasta.

Moni vihreä vaikuttaja haluaa hehkuttaa Ohisalon esiintymistä A-talkissa muutama viikko sitten. Se herätti kentällä innostunutta hyrinää, joidenkin mukaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.

Ei Aallon puheissakaan mitään vikaa ollut, mutta niiden sanoma tuntui jäävän kaiken muun varjoon. Taakka oli raskas.

Nyt sai olla omasta puheenjohtajastaan pitkästä aikaa ylpeä.

On silti muistettava, ettei Touko Aallon kannatus ole vihreiden kentällä kadonnut. Se, että Aallon toivotaan palaavan, ei ole vain kohteliasta puhetta.

Vaikka monen kansalaisen silmissä Aalto on muuttunut lööppijulkkikseksi, liberaalit vihreät kestävät tämän touhuja enemmän. Kunhan ne olisivat nyt ohi.

Ohisalo on nähnyt Kuvakukossa pyörivän elokuvan aiemminkin.

Sillä välin, kun hän odottaa elokuvan jälkeistä paneelikeskustelua, on aikaa antaa haastattelu Savon Sanomien toimittajalle.

Kysymykset ovat tuttuja: ne koskevat puolueen tilaa ja Aallon sairauslomaa.

Ohisalo kiemurtelee.

– Tämä on Aallon ja lääkärin välinen asia, eikä minulla ole siihen kommentoitavaa.

Ohisalo ei ole Aallon ainoa sijainen, vaan puheenjohtajan tehtäviä jakavat myös varapuheenjohtajat Veli Liikanen ja Hanna Halmeenpää sekä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Krista Mikkonen.

Sijaisuusratkaisu näyttää vihreille luontevalta, sillä puolueessa on aina korostettu vastuun jakamista. Mutta äänestäjät odottavat selkeyttä, ja sekin puolueessa tiedetään.

Entä jos Aalto palaa, ja hän on taas pian sairauslomalla? Se ei tekisi puolueelle hyvää. Kun vaalit lähestyvät, on voitava luottaa siihen, ettei johtaja vaihdu kerran kuussa.

Vaalikentillä on oltava selkeät sävelet.

Sijaisuusratkaisu näyttää vihreille luontevalta, sillä puolueessa on aina korostettu vastuun jakamista. Mutta äänestäjät odottavat selkeyttä, ja sekin puolueessa tiedetään.

Jukka Niskanen and His Band lopettelee ohjelmanumeronsa Kuopion torilla. Kello lähenee puolta seitsemää.

Lavalle asteleva juontaja toivottaa tervetulleeksi seuraavat puhujat, kaksi ihanaa naista. Heistä toinen on Ohisalo.

Alkaa sataa.

– Hallitusohjelmassa pitää olla asunnottomuuden poistaminen, ei vain sen helpottaminen tai lieventäminen, Ohisalo vaatii.

Hän puhuu painokkaasti, mutta kovin moni ei ole kuulolla. Äänentoisto on huono. Ei ehkä kiitollisin paikka puhua.

Eikä kiitollinen tilannekaan. Pitäisi johtaa puoluetta ja innostaa kenttää. Ja samalla odottaa, miten tilanne kehittyy.

Mutta Ohisalo ei vaikuta lannistuneelta. Hän puhuu toimittajalle I, Daniel Blake -elokuvasta. Siitä samasta, jonka alkuun hän puhui pari sanaa ja jonka jälkeen hän osallistui paneelikeskusteluun.

– Moni tuntui pyyhkivän kasvojaan elokuvan jälkeen yleisössä, Ohisalo muistelee.

Köyhyyden poistamisesta nuorena sosiaalipolitiikan opiskelijana innostunut poliitikko muistelee sellaisia asioita silloin, kun kokoukset venyvät ja puolueen tilanne on vaikea.

Että jonkun takiahan tätä tehdään. Vaikka vastauksia ei aina olisikaan antaa.

Tätä juttua varten on haastateltu myös yliopistonlehtori Jenni Karimäkeä Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksesta, Taloustutkimuksen tutkimuspäällikköä Juho Rahkosta sekä useampia vihreissä toimivia vaikuttajia.

Lue lisää:

Analyysi: Puheenjohtaja Touko Aallon sairausloma stressaa miestä itseään ja puoluetta

Touko Aallon sairausloma jatkuu

Professori Grönlund: Touko Aallon paluulle marraskuun puoliväli alkaa olla ehdoton takaraja

Touko Aalto jää sairauslomalle – syynä uupumus: "Jaksamiseni rajat ovat tulleet vastaan"

Ryöpytykseen joutunut Touko Aalto saa vihreiltä synninpäästön: "Kohujen kierre on mahdollista katkaista"

Touko Aallon vuosi vihreiden puheenjohtajana on ollut rimpuilua kohujen kierteessä – "Puolueessa pohditaan, ajaako tällainen vihreät marginaaliin"