Jere Ollila istui sairaalan päivystystilassa ja odotti.
Iäkäs rouva tuli hänen luokseen ja kysyi, saisiko rukoilla nuorukaisen puolesta.
Et, Ollila vastasi, mutta oli häkeltynyt.
Näyttikö hän tosiaan niin sairaalta, että tuntematon ihminen oli halunnut rukoilla hänen tähtensä?
Oli toukokuu 2016. Ollila oli 16-vuotias. Peruskoulu päättyisi pian ja alkaisi kesäloma.
Lääkärin ovi avautui. Ollila päätettiin ottaa välittömästi lastenosastolle. Syynä oli nopeasti kärjistynyt syömishäiriö.
Yöllä Ollila herätettiin kesken unien. Oli pakko, hoitajat kertoivat. Syke oli ollut liian alhainen.
Ollila käsitti, että jos tilanteeseen ei olisi puututtu, sydän olisi ennen pitkää väsynyt. Hän olisi saattanut kuolla.
Toisaalta, sairaalan sängyllä maatessaan, hänestä tuntui kuin hän olisi voittanut jotain.
Sen hän olisi voinut huutaa vaikka koko maailmalle.
Näettekö? Minä pystyin tähän. Enää ette voi sanoa minua lihavaksi.
Tuhoisa sukupolvikokemus
Ollila istuu sänkynsä laidalla pienessä yksiössä Helsingin kantakaupungissa. Sormet tapailevat säveliä kitaralla.
Musiikki on hänelle pakokeino. Sen avulla hän rentoutuu ja harhauttaa itseään, kun vanhat ajatusmallit pulpahtavat pintaan ja alkaa ahdistaa.
Ollila, 21, sairastui laihuushäiriöön eli anoreksiaan peruskoulun viimeisellä luokalla. Siitä on nyt viisi vuotta, mutta itse aihe on erityisen ajankohtainen.
Puolitoista vuotta jatkunut koronaviruspandemia on asiantuntijoiden mukaan lisännyt ja osin pahentanut nuorten syömishäiriöoireilua.
Nuoret ovat jääneet yksin, eikä sukupolvikokemus ole tehnyt heille hyvää.
Mielikuva syömishäiriöisestä on usein nuori langanlaiha nainen. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.
Pimentoon jää juuri Ollilan kaltaisia nuorukaisia.
Edessä kallis lasku
Arviolta yksi tai kaksi kymmenestä syömishäiriötä oireilevasta on poika tai mies.
Kuitenkin hoitoa saaneista heitä on merkittävästi vähemmän, vain yksi kahdestakymmenestä. Se tarkoittaa, että tälläkin hetkellä syömishäiriön kanssa kamppailee miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa oireisiinsa apua.
Avulle olisi tarvetta.
Esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin Syömishäiriöyksiköstä kerrotaan, että hoitoon on tullut enemmän nuoria kuin aiemmin ja osalla oireilu on yhä vaikeampaa.
Enemmistö nuorista potilaista sairastaa osastonlääkäri Annamari Kivihuhdan mukaan laihuushäiriötä. Hänellä ei ole esittää ajantasaisia lukuja eikä tilastoja, mutta hän toteaa koronaepidemian vaikutusten näkyvän viiveellä.
– Edelleen hoitoon tulee potilaita, joiden oireilun alkamiseen epidemia on selvästi vaikuttanut.
Ilmiö on kansainvälinen, sanovat valtakunnallisen Syömishäiriöliiton puheenjohtaja Rasmus Isomaa sekä ylilääkäri Terhi Aalto-Setälä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n mielenterveystiimistä.
Näyttää myös, että syömishäiriöön sairastutaan entistä nuorempana.
– Tämä ei ole vain länsimaiden tai rikkaiden maiden ongelma. Joka puolella maailmaa raportoidaan, että pandemia-aikana syömishäiriöoireilu on lisääntynyt, Aalto-Setälä sanoo.
Taustalla voi olla monia syitä. Ilmeisin on poikkeusajan arki itsessään: kouluissa on oltu vuoroin lähi- ja vuoroin etäopetuksessa. Myös harrastuksia on ollut jäissä.
Se on vaatinut nuorelta paljon. Arjessa ei ole ollut tuttuja rutiineja eikä ympärillä kavereita, Syömishäiriöliiton Isomaa selittää.
– Moni nuori sanoo, että silloin kun koulut olivat kiinni, syömishäiriö otti vallan.
Tilannetta ei ole hänen mukaansa helpottanut sekään, että paikoin kouluterveydenhuollon henkilöstö on ollut kiinni koronaan liittyvissä tehtävissä ja terveystarkastuksia on saatettu lykätä.
– Luulen, että on iso velka vielä maksamatta.
Suuntaa antaa esimerkiksi THL:n syyskuussa julkaisema kouluterveyskysely.
Siinä kysyttiin ensi kertaa tavallisesta poikkeavasta syömiskäyttäytymisestä. Kyselyn perusteella kolmannes kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista tytöistä raportoi syömishäiriöön viittaavasta oireilusta, ylilääkäri Aalto-Setälä kertoo.
Pojissa vastaava osuus oli liki yksi kymmenestä.
Omasta mielestään lihava
Jere Ollila koki tarvetta laihduttaa jo ensimmäisellä luokalla.
Hän ei ollut lihava lapsi. Pikemminkin normaalipainoinen, mutta mielikuva pään sisällä oli toinen.
– Sain lapsena käsityksen, että olen lihava ja ihmiset huomaavat sen eivätkä siksi pidä minusta.
Ollila osallistui alakouluiässä tutkimukseen, jossa tarkasteltiin lasten liikuntaa ja ravitsemusta.
Hän sai kuulla pienestä pitäen, söikö oikein vai söikö liikaa, liikkuiko tarpeeksi vai liian vähän, paljonko painoi ja minkä verran hänen pitäisi painaa.
– Ne olivat asioita, mitä sen ikäisen ei olisi tarvinnut kuulla.
Ollila joutui myös kiusatuksi. Se vahvisti mielikuvaa siitä, että hän ei ole sellainen kuin pitäisi.
Tammikuussa 2016, täytettyään kuusitoista, hän päätti laihduttaa muutaman kilon. Ensin ruokavaliosta karsiutuivat herkut, sitten viljat.
Huhti–toukokuussa Ollila salli itsensä syödä vain hedelmiä ja kurkkua.
Lounas saattoi jäädä väliin. Lopulta tuli päiviä, kun hän ei syönyt mitään.
Yhdeksännen luokan terveystarkastuksessa havaittiin, että paino on pudonnut, ja sitä ryhdyttiin tarkkailemaan kuukauden välein.
Hoitaja epäili, että syynä saattaisi olla keliakia tai jokin muu fysiologinen tekijä.
– En tietenkään sanonut, että ei painonpudotus tuollaisesta johdu vaan varmaan siitä, että en syö, Ollila muistelee.
Toukokuussa, juuri ennen päivystykseen joutumista, lääkäri totesi Ollilalle, että on mahdollista, että tällä on syömishäiriö.
– Aiemmin sitä ei ollut pidetty edes mahdollisuutena.
Kokemus ei ole tavaton. Syömishäiriötä sairastavia poikia ja miehiä tunnistetaan terveydenhuollossa huonosti, kertoo aiheeseen perehtynyt Syömishäiriöliiton Rasmus Isomaa.
– Jos vastaanotolle tulee nainen, jolla on paino laskenut ja ehkä kuukautiset jääneet pois, syyksi ajatellaan nopeasti syömishäiriötä. Mutta jos vastaanotolle tulee mies, joka on laihtunut, ajatellaan, että taustalla on jokin kehollinen sairaus tai että se korjautuu itsestään, hän kärjistää.
Isomaan mukaan miehillä voi syömättömyyden sijaan korostua lihaksikkuutta tavoitteleva syömiskäyttäytyminen.
Se ei näy samalla tavalla ulospäin, mutta siinäkin ajatukset kiertävät kehää kehon ympärillä.
Yhteistä syömishäiriöille on, että ne ovat keino sietää esimerkiksi turvattomuuden, yksinäisyyden tai arvottomuuden kokemusta.
– Minulla on tapana sanoa, että syömishäiriö syntyy mielen maailmassa mutta pesii kehoon, Isomaa toteaa.
Sairaus jättää jäljen
Kevät oli pitkällä, kun Jere Ollila havahtui ensi kerran pohtimaan, oliko jatkuva laihduttaminen hyväksi hänelle.
Hänellä oli aina kylmä. Hän ei myöskään jaksanut seistä pihalla ja jutella tuttaviensa kanssa.
Toisaalta hän koki, että vaihtoehtoa ei ollut. Omasta mielestään hän ei ollut tarpeeksi laiha.
Vanhemmat olivat huomanneet, ettei poika syönyt. He yrittivät tarjota tälle syötävää, mutta tämä suuttui ja saattoi huutaa kovaan ääneen, että päättää itse, mitä syö, ja "älkää te puuttuko".
Syömättömyys ei ole ihmiselle luontaista käyttäytymistä. Sen vaikutukset ilmenevät eri tavoin myös aivoissa ja mielessä.
Laihuushäiriön neuropsykologisista piirteistä väitöskirjaa tekevä Emma Saure luettelee kolme esimerkkiä:
Kehossa näkyvien vaikutusten luettelo on sekin pitkä, sanoo ravitsemusterapeutti Mari Aalto Suomen Terveystalosta.
Pitkään liian vähällä ravinnolla oltuaan keho alkaa sopeuttaa itseään nälänhätään. Toiminnot ovat kuin hidastetussa elokuvassa.
Alun oireita ovat muun muassa palelu, hiustenlähtö ja pulssin hidastuminen. Ennen pitkää ilmaantuu lihas- ja luukatoa.
Sosiaalinen elämä loppuu, kun ihminen eristäytyy ja elämä pyörii painon ympärillä.
Ollilasta hänen silloinen käytöksensä ja ajattelunsa tuntuu nyt kaukaiselta.
– Sairaus sekoittaa ihmisen. Hänestä tulee itsekäs. Kaikki liittyy syömisen välttelyyn ja laihuuden tavoitteluun. Itse koin sen pelinä, joka pitää voittaa.
Käännekohta
Sitten tuli aamu, kun Ollila ei jaksanut enää nousta sängystä.
Toukokuu oli puolivälissä. Ollila valehteli äidilleen, että on flunssassa eikä voi mennä kouluun.
Äiti ei uskonut, vaan lähti viemään poikaansa päivystykseen.
– Siinä vaiheessa olin kognitiivisilta kyvyiltäni niin rajoittunut, että kävelin vain perässä.
Sairaalassa Ollila sai ravitsemushoitoa. Varsinaisen paranemisen hän kokee alkaneen, kun pääsi asumaan vuodeksi kuntoutuskotiin.
Tammikuussa 2017 hän aloitti opinnot aikuislukiossa. Hän tapasi uusia ihmisiä, sai kavereita ja innostui taas elämästä.
– Elämässä oli mielekkäitä asioita. Minulla oli syitä pysyä terveissä elämäntavoissa ja päästä irti syömishäiriökäyttäytymisestä.
Myöhemmin Ollila kuuli, että yläkoulussa opettajat olivat panneet hoikistuneen oppilaan merkille ja keskustelleet, olisiko jotain tehtävissä.
Välillä hän on miettinyt, olisiko syömishäiriö äitynyt niin pahaksi, jos tilanteeseen olisi hoksattu puuttua aiemmin.
– Mutta en minä syytä ketään.
Syömishäiriö kulkee mukana
Ollila kuvailee suhdettaan ruokaan normaaliksi. Hän toki miettii ruuan terveellisyyttä, mutta niin miettii moni muukin.
Kaloreita hän ei ole laskenut vuosiin.
– Juhlissa tai ravintolassa pystyn nauttimaan ruuasta, ja pidän sen aiheuttamaa nautintoa myös tärkeänä.
Hän toivoo, että poikien ja miesten syömishäiriöt tiedostettaisiin ja että niihin suhtauduttaisiin vakavasti.
Syömishäiriötä oireilevia hän neuvoo pyytämään rohkeasti apua.
– Näitä asioita ei kannata hävetä.
Syömishäiriö ei kehity hetkessä, eikä siitä myöskään parannuta noin vain. Vaikka Ollila voi nyt hyvin, hän tiedostaa, että työ on yhä kesken.
Esimerkiksi puntaria hän pyrkii välttämään kokonaan.
– Se on tuhon tie. Tiedän sen.
Peiliin katsoessaan hän yrittää keskittyä ennemmin siihen, kuka on, kuin siihen, miltä näyttää.
Siinä on ero.
Lue seuraavaksi:
Ahdistusta, masennusta, uupumista – kouluterveyskysely paljastaa, että korona on koetellut erityisesti tyttöjen jaksamista
Miltä näyttää syömishäiriöisen mielenmaisema? Ahmimista, oksentamista ja kaipuuta rakkauteen
Keskustelu on avoinna 11.10. klo 23 asti.
